Pysähdyin miettimään (tiedotus, päivitetty 3.5 2009)

Tämä ei ole blogiviesti, vaan kehityskeskustelu. Jos blogini on sinulle tuntematon, suosittelen aloittamaan oikeista blogiviesteistäni, mieluiten aivan alusta.

---

En ole vieläkään saanut aikaan uutta, kunnollista blogipostausta, vaikka motivaatiota olisi. Nythän poliittinen tilanne on mitä kiinnostavin, ja tulevaisuus vaikuttaa entistä synkemmältä. Onneksi en ole yksin, ja monet muut ovat saaneet kirjoitettua asiasta.

Jostain syystä vastaaminen ei minulta edes oman blogini kommenttiosioon yleensä toimi (olen saanut ilmoituksen siitä, ettei se toimi eräällä toisellakaan), joten kirjoitan tähän nyt vastaukseni viimeisimmän blogipostaukseni kirvoittamiin kommentteihin.

Kiitos palautteesta! Olen samaa mieltä palautteen antajien kanssa siitä, että ainakin "ikkunoiden rikkojat" on liian raskasta tekstiä ja kaipaa tiivistystä. Luin palautteen innoittamana hieman kirjallisuutta ja muiden tekstejä netissä, kiinnittäen erityisesti huomiota kielikuviin. Nyt olen huomannut itsekin sen, mitä olette sanoneet: Kielikuvat ovat parempia lyhyinä "väläyksinä", kuin loppuun asti perattuina.

Vanhemmat viestini jääkööt sellaisiksi mitä ovat "historiallisista syistä", ne on nyt tehty, ja niistä voi nähdä (muutaman kuukauden mittaisen) kehitykseni (tai erään arvostelijan mukaan rappeutumiseni) kirjoittajana. Niistä ei kuitenkaan näe erityisempää muutosta asenteessani, kuten eräs arvostelija väittää, sillä olen edelleen feministi ja kannatan tasa-arvoa, eikä sitä muuta miksikään se, että minulla on etninen alkuperä, jota en vihaa. Eikä sitä muuta miksikään se, että otan kantaa johonkin muuhun politiikan osa-alueeseen.

Viimeisin viestini "ikkunoiden rikkojat" kaipaa tiivistystä, ja koska se sai välitöntä palautetta, en mielessäni vielä sulkenut sen lopullista asua, vaan se jäi avoimeksi kysymykseksi. Aionkin vielä muokata sitä, tehdä sen kanssa kuten neuvottiin, tiivistää, tiivistää ja vielä tiivistää. Tämän teen oppiakseni omista virheistäni, ja jotta voisin kirjoittaa paremmin jatkossa. Leikkaan mahdollisesti viestin kahtia, otan alkuosan peikkojutut omaksi viestikseen, ja loppuosan toiseksi. Vanhan viestini säilytän, joten jos pilaan viestini muutoksillani, se on palautettavissa.

Alla oleva kommenttiosio voi yhä toimia yleisenä palautelaatikkona, jossa voit vähän vapaamielisemmin kertoa, mitä mieltä olet tästä blogista, mitä voisi parantaa, ja mitä virheitä olen tehnyt.

Poistan tämän viestin näkyvistä, kun se on täyttänyt tehtävänsä, ja samalla siihen liitetyt keskustelut katoavat. Tästä seuraa, että voit nyt puhua spontaanisti ilman, että viestisi jäisi ikuisesti kummittelemaan. Tästä seuraa myös, että jos sinulla on ajattoman hyvä kommentti, se kannattaa laittaa jonkun muun postaukseni perään. Viestit säilyvät kuitenkin tämän jälkeenkin minun nähtävissäni, ja voin ottaa niistä edelleen oppia.

Toivoisin palautetta erityisesti:

• Kieliopista, myös yksittäisistä kielioppivirheistä. En ole kokenut kirjoittaja, ja sen varmaan huomaa. Haluan kuitenkin oppia paremmaksi enkä halua, että huono kielioppi turhaan ärsyttäisi lukijoita.
• Kielen ja asian rakenteesta. Osaanko jäsentää asiani? Milloin katoaa "punainen lanka"?
• Olenko liian "uhkaavan oloinen" muutamassa viestissäni?
• Sopivatko "runollisemmiksi" merkityt viestit ollenkaan tähän blogiin, vai pitäisikö niille olla oma paikkansa?
• Olenko riittävän looginen ja ymmärrettävä?
• Olenko alkanut jo jankuttaa samoja asioita?
• Millaisia viestejä haluat nähdä jatkossa?
  

Asiakysymyksiä koskevat kommentit sopivat parhaiten niihin viesteihin, joissa kyseistä asiaa käsitellään.

Ikkunoiden rikkojat

Peikot valtasivat kaupungin. Ne kulkivat kummissaan katuja. Ne pelkäsivät ikkunoita. Ne olivat aukkoja vieraaseen tilaan. Niiden takana asui vierasta väkeä. Siksi peikot särkivät ikkunat.

Sirpaleet pitivät kaunista ääntä pudotessaan katuun, ja ennen kaikkea ne hohtivat kuin jalokivet. Siitä nousi valtava riemu. Peikot ryntäsivät sirpaleiden luokse, ja keksivät pian, miten niitä tehdään lisää. Ne oppivat hajottamaan.

Jokainen sirpale oli yksilöllinen ja kaunis sellaisenaan, täysin korvaamaton, paljon parempi irrallaan kuin osana ikkunaa. Irrallisina sirpaleet olivat kuin vuorikiteitä joissa valo taittui ja sirosi moniin väreihin. Ikkunoissa lasi oli vain pelottava rajapinta vieraan ja tutun välillä. Sellaiset rajat kuuluikin rikkoa!

Lasien pitäminen ikkunoissa oli ankeaa, jotenkin köyhää verrattuna siihen kirjoon mikä saatiin aikaan rikkomalla. Peikot käsittivät, etteivät lasit kuulu ikkunoihin vaan kaduille. Ne ovat kauniita kaduilla. Kaduilla ne muodostavat kauniin kirjon, hohtavat sateenkaaren väreissä.

Peikot käsittivät olevansa rikkaita. Mikä suunnaton rikkaus olikaan heitä kohdannut, kun he olivat keksineet lyödä rikki rajan vieraan ja tutun välillä! Sirpaleista tuli peikkojen suurimpia aarteita.

Toki peikot olivat myös anteliaita, eivät ne yksin halunneet kahmia kaikkia kalleuksia, ja sirpaleita jaettiin yltäkylläisesti kaikkialle. Missä niitä ei vielä ollut, niitä tehtiin lisää.

Ihmiset satuttivat jalkansa sirpaleisiin, mutta sekös loukkasi peikkoja syvästi. Ne eivät suostuneet käsittämään, että heidän kauneimmat ja arvokkaimmat aarteensa olisivat voineet satuttaa. Jokainen sirpale ei kuitenkaan satuttaisi, ja jokaiselle pitäisi antaa uusi mahdollisuus, vakuuttivat peikot, ja kielsivät edes suojaamasta jalkojaan.

Niin ihmiset joutuivat kulkemaan paljain jaloin kilisevien aarrekasojen poikki. Peikot vahtivat tarkoin, ettei kukaan huutanut tai kenenkään ilme värähtänyt lasin viiltäessä. Se olisi peikkojen aarteen pilkkaamista, pyhäinhäväistys. Jos joku erehtyi arvostelemaan tilannetta tai näytti vahingoittuneelta, peikot alkoivat ärjyä, saattoivat heittää pilkkaajan tyrmään.

Jos joku erehtyi huudahtamaan kivusta, kuului kohta monin verroin kovempi huuto. Peikot raivostuivat, ja nousi kauhea meteli: Kukaan ei saisi pilkata peikkojen ihmeellisiä, kimaltavia aarteita!

Todelliset loukkaantujat, kaikkein suurimmat ja äänekkäimmät uhrit eivät olleetkaan ne heikot ihmiset, joiden lihaa lasinsirpaleet viilsivät, vaan paksunahkaiset peikot. Isot, aikuiset peikot kaikkialla valtakunnassa itkivät, parkuivat, räyhäsivät ja olivat paniikissa kuin pikkulapset, kun joku oli loukannut heidän "aarteitaan". Ne pitivät jumalatonta mölyä, koska joku oli satuttanut itsensä lasinsirpaleisiin, joita ne olivat levittäneet kadulle.

Tarina olisi mitä naurettavin, ellei se olisi tosi.

Monikultturistit, te tulitte tänne kuin vieraaseen maahan, itsenne muista vieroittaneina, alkuperäiskansan yläpuolelle asettuneina. Te pelkäsitte rajoja ja etäisyyksiä. Pelkäsitte ikkunoita, joiden takana asui tuntemattomia ihmisiä ja ajatuksia. Ette voineet antaa asian olla, ette kestäneet pelkonne kanssa. Keksitte sen hoitoon nerokkaan keinon: Rikotaan rajat, särjetään kansat, tuodaan toiseus tänne, latistetaan se katutasolle, niin se tulee tutuksi!

Sekoitetaan kaikki keskenään, tehdään kaikesta yhtä ja samaa, niin ei ole enää toiseutta jota tarvitsisi pelätä!

Rikoitte rajoja, yhteisöjä, kansoja ja elinympäristöjä, revitte ihmisiä juuriltaan. Saitte aikaan jotain aivan uutta. Sirpaleista syntyi katutasolle ihmeellinen, kirjava tila, "monikulttuurisuus".

"Monikulttuurisuus" on yksilöiden ominaisuuksien kirjoa katukuvassa väestönsiirtojen seurauksena. "Monikulttuurisuus" on ikkunoiden rikkomista, eheiden kokonaisuuksien hajottamista, palasista syntyvää kaoottista, latteaa massaa. Monikulttuurisuus on vierauden pelkoa, joka on karkotettu rikkomalla vieraan ja tutun välinen raja, tekemällä vuosituhansia kehittyneistä kulttuureista pelkkiä värisävyjä katukuvaan.

Te pidätte monikulttuurisuuttanne aarteenanne, palvotte sitä, rakastatte sitä. Se on teille suunnaton rikkaus. Se kimaltelee teille kauniina katukuvassa, kuten lasinsirpaleet kristalliyön jälkeen.

Monikulttuurisuus ei ole kansojen loistoa, etnistä monimuotoisuutta. Se ei hyväksy ikkunoita, joiden takana asuu tuntemattomia ihmisiä ja ajatuksia - vain sirpaleet kelpaavat sille.

Jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja korvaamaton, mutta te näette tämän vasta silloin, kun olette repineet hänet irti. Vasta irti hakattu, sirpaloitu toiseus terävine, satuttavine kulmineen on teille aarre, eikä sittenkään ihmisyytensä vuoksi, vaan toiseutensa takia. Te olette kuin kissankullan ympärille kerääntyneet hiidet, lumoissanne luomastanne tilasta, joka kimaltelee arvokkaan näköisenä.

Vasta irti hakattuna sirpaleena, vasta väestönsiirtojen mukana kulkeutuneena, juuriltaan revittynä ihminen on teille mittaamaton aarre. Arvostatte yksittäistapauksia, irrallisia asioita yli kaiken. Etnisyyksillä, yhteisöillä tai muilla ihmistä suuremmilla kokonaisuuksilla ei ole teille arvoa, vain yksilöillä. Vain oman "monikulttuurisuutenne" näette ihmisyksilön yläpuolella. Ja sen nostatte ihannetilaksi, johon kaikkien tulee sulautua.

Te haluatte hajottaa. Haluatte särkeä paitsi etnisyydet ja yhteisöt, myös tiedon. Muutatte tietoa saduiksi, puratte teorioita ja käsityksiä, hajotatte ihmiskunnan valtavaa tietoisuutta ja muistia. Pidätte yksilön kokemusta suurimpana totuutena, täysin suhteellisena mutta täysin totena.

Kokonaisuuksien hajottaminen yksittäistapauksiksi on teille äärimmäisen tärkeää. Paitsi sitten, kun jokin menee pieleen.

Jos yksittäistapaus osoittautuukin kivuliaaksi, jos lasinsirpale pistää jotakuta, se ei haittaakaan teitä, koska muut säästyvät. Vähättelette yksittäisten kärsimysten vakavuutta sillä, että ne ovat yksittäisiä, uhrit ja tekijät olivat vain yksittäisiä, se ei koskenut kaikkia. Yllättäen arvokas yksilöllisyys, palvomanne aarre, muuttuukin vain massoiksi, numeroiksi, lukumääriksi, joiden taakse yritätte kätkeä ihmisen.

Kun on teidän vuoronne kantaa vastuunne, kun on vuoronne katsoa silmiin satutettua ihmistä yksilönä, hän ei olekaan enää yksilö. Hän on vain osallisena yksittäistapauksessa, jota ei tule yleistää. Yksittäistapauksena hän hukkuu massaan, eikä siksi merkitse mitään. Hänen takiaan ei politiikan suuntaa käännetä. Ongelmien yksittäisyydellä todistelette, että politiikkanne on toimivaa.

Sortajat, kun on teidän aikanne kantaa vastuu harjoittamastanne politiikasta, kun on teidän vuoronne osoittaa aidosti välittävänne ihmisistä yksilöinä, "yksittäistapaus" onkin teille lähes koodisana, jolla voitte mitätöidä minkä tahansa ongelman, minkä tahansa rikoksenne seuraukset. Ette aio lopettaa aarteidenne haalimista tuhansienkaan yksittäistapausten vuoksi. Yksittäiset tuskanhuudot eivät kuulu lasinsirpaleiden iloisen ritinän yli.

Lasinsirpaleet eivät aina ole teräviä, terävät ovat vain yksittäistapauksia, seuraava sirpale ei varmasti satuta, vakuutatte. Selittelette, kiemurtelette, olette luoneet suurimman koskaan luodun korttitalon, huonojen selitysten verkoston peittelemään tekojenne seurauksia.

Olette epätoivoisia, koska ihmiset eivät ymmärrä teitä. Mutta kukaan ei ole väittänytkään, että jokainen sirpale satuttaisi! Te olette itse väittäneet meidän kuvittelevan sellaista, se on pelkkä olkiukko. Osa sirpaleista on hioutunut varsin sileiksi tullessaan tänne meren aalloilla. Silti murskan joukossa on enemmän teräviä yksilöitä kuin jääkausien hioman, täällä vuosituhansia lajittuneen hiekan joukossa. Onko se niin vaikeaa käsittää?

Väitätte meidän kokevan vastoinkäymisiä sirpaleidenne, toiseutenne kanssa siksi, koska sen väri on väärä. Väärin! Meitä satuttavat terävät reunat, jotka te olette itse luoneet. Sirpaleisuus on teidän kättenne työtä. Te olette repineet ihmisiä juuriltaan ja asettaneet heitä vastakkain, tilanteisiin, joissa heidän luonnollinen, totunnainen vuorovaikutuksensa ympäristönsä kanssa ei sovikaan ympäristöön, vaan johtaa vastakkainasetteluihin tai tekee vahinkoa. Te olette rikkoneet ehjät ikkunat ja tehneet sirpaleet. Vielä kehtaatte väittää, että haavamme johtuvat vain siitä, että irtihakkaamanne lasi on väärän väristä!

Te puututte siihen seikkaan, joka teitä eniten kiehtoo, ihmisen väriin. Se on teidän surkea puolustuksenne, te ikkunoiden rikkojat, maailmojen tuhoajat, ihmisyyden viholliset. Sen puolustuksenne kanssa teidät haudataan suohon sinä päivänä, kun ihmiskunta vapautuu rasismista. Leimakirveenne jäävät historian romukoppaan, ja niiden viimeisiä uhreja olette te itse.

Imperialistit, ikkunoiden rikkojat, olette äärimmäisen kaksinaamaisia. Ettekö todella huomaa omaa rasismianne?

Yhden yksilöllisyys on teille merkki ihmisarvosta, ja toiselta se vie ihmisarvon. Kaikki riippuu siitä, kuuluu ikkunaan vai sirpaleisiin, kuuluuko kokonaisuuteen jonka takana asuu tuntematon, vai onko revitty erilleen katukuvaa värittämään.

Edes "toiseutta" te ette todella arvosta. Maailmankuvanne on vihan vääristämä. Kaikki se sanahelinä ja kristalliyön kimallus on vain suunnattu vääränlaisia ihmisiä vastaan. Toiseuskin on teille vain lyömäase länsimaalaisen ihmisen murskaamiseksi.

Väitätte näkevänne sirpaleissa, toiseuden edustajissa erilaisuutta ja yksilöllisyyttä, mutta sekään ei pidä paikkaansa. Toiseus on tuntemattomana ilmiönä teille kuin valkokangas, johon on helppo heijastaa itseään. Siksi te ihailette sitä. Te ette edes yritä ymmärtää sitä, jotta voisitte jatkaa itsenne heijastelua. Te kieltäydytte jääräpäisesti näkemästä toiseutta sellaisena kuin se on, jotta se säilyisi valkokankaananne.

Te ette ymmärrä toiseutta, koska olette liimanneet sen päälle oman kuvanne! Tulkitsette toiseuden oman ihmiskuvanne kautta. Ylimielisyydessänne katsotte olevanne ihmisyyden mitta. Siksi Islam on rauhan uskonto, koska monikultturismi on rauhan uskonto, samalla kierolla, valheellisella tavalla. Olette liimanneet korkeimman toiseutenne päälle omat ihanteenne, ja niiden takainen todellinen toiseus on teille vieras. Me tunnemme toiseuden paljon paremmin, koska meiltä puuttuu sairas motiivinne nähdä kaikki itsemme kaltaisina.

Se siinä toiseudessa teitä niin kovin kiehtoo. Se pönkittää ylimielistä egoanne. Jokainen irti hakattu lasinsirpale heijastaa teille vain omia kasvojanne. Siksi katsotte toiseutta lumoutuneena. Ette halua katsoa ikkunoiden taakse, nähdä vieraita kulttuuripiirejä, ymmärtää toiseutta, tai edes omaa kulttuurianne. Haluatte vain iskeä sirpaleet kadulle ja nähdä kaikkialla itsenne.

Koette olevanne muita parempia ja tietävänne miten ihmisten pitää kehittyä. Egostanne kumpuavan kapinaviettinne vallassa haluatte rikkoa kaiken, joka ei vastaa ihmiskuvaanne. Te olette näennäis-individualisteja, teille ainut todellinen yksilö olette te itse. Muiden yksilöllisyys on teille arvo vain periaatteessa, vain kauniiden sanojen tasolla. Todellisuudessa se määräytyy oppienne mukaan joko arvottomaksi tai peiliksi, josta voitte peilata itseänne. Te haluatte hajottaa kaiken ja muovata maailman sellaiseksi, mistä egonne sattuu tykkäämään.

Te tunkkaiset, mädännäiset vainolaiset, erilaisuutta pelkäävät ihmisvihaajat, te ette anna meidän edes huutaa tuskasta, kun pakotatte meidät kävelemään lasinsirpaleissa, kun pakotatte meidät täysin arvottomina yksittäistapauksina kärsimään mittaamattoman arvokkaiden yksittäistapauksienne kynsissä.

Sen sijaan te huudatte, jos edes älähdämme. Te aikuiset ihmiset aloitatte hillittömän mekkalan, jos joku loukkaa herkkää toiseuttanne, kimaltavaa kissankultaanne, omaa egoanne. Alkaa hirveä parku, itku ja hampaiden kiristys, jos joku edes ehdottaa, että sirpaleet olisivatkin osa kokonaisuutta, tai että seuraavakin sirpale voisi satuttaa. Te leimaatte "loukkaajan" sumeilematta pahimmilla keksimillänne nimityksillä, teette hänestä paholaishahmon oman jumaluutenne, oman yli-ihmisyytenne vastakohdaksi.

Monikultturismin ihannoijat, rihkaman sokaisemat aikuiset ihmiset, katsokaa itseänne! Te olette kuin pikkulapsia. Elämänne pyörii herkän egonne ympärillä, te ette kestä pienintäkään kritiikkiä saamatta järjetöntä raivokohtausta. Eikö teitä hävetä?

Näette vain oman hiekkalaatikkonne, oman ahtaan maailmankuvanne. Väärin ajattelevat eivät pääse leikkeihinne. Edes hiekkalaatikkoanne te ette hallitse. Edes ajatusmaailmaanne ette kykene oikomaan ristiriidattomaksi ja toimivaksi kokonaisuudeksi. Sekin on sirpaleina!

Herkän egonne ohjaamat tunteet vääntävät logiikkanne solmuun mennen tullen. Teillä ei ole aikuisen ihmisen järkeä, vain sairas egonne, joka ohjaa teitä tunteidenne kautta. Te olette ihmisraunioita, ristiriitojen repimiä egoisteja, uhmaikäisen kaikkivoipaisuuskuvitelmia elätteleviä säälittäviä pikkuhitlereitä, hiekkalaatikkonne fasistisia diktaattoreita!

Vastuutanne ette kuitenkaan voi paeta - ette edes syyntakeettomuuteenne. Tulee aika, kun teidät pannaan tilille harjoittamastanne politiikasta, kun joudutte vastuuseen jokaisesta yksittäistapauksesta, jonka olette saaneet aikaan, jokaisesta tuhoamastanne korvaamattoman arvokkaasta ihmisyksilöstä, kulttuurista ja etnisyydestä.

Eräänä päivänä te olette sirpaleita katuojassa, pelkkiä yksittäistapauksia.

Elämän virta

Astuitte jokeen, koska haluatte vastarannalle. Siellä on tavoittelemanne seutu, siellä ovat suuret haaveenne.

Etsitte sopivan kohdan kahlataksenne yli, tarpeeksi matalan. Odotitte veden laskevan, ja nyt tienne näyttää selvältä.

Otitte ensin haparoivan askeleen. Vesi oli kylmää ja tummaa ja virtasi vuolaana, mutta se ei estänyt teitä. Edessänne häämötti ihmeellinen seutu, luvattu maa. Ette tunteneet kylmää, ette pohjan kiviä. Kaikki koettelemukset unohtuivat. Ryntäsitte joukkona virtaan.

Monikultturistit, kangastuksen tavoittelijat, ettekö te käsitä, että astuitte vereen? Joki, joka on teille vain este ylitettäväksi, on meidän elämänsuonemme. Se kulkee lukemattomien sydänten läpi.

Haluatte parantaa ihmisyyttä, luoda uuden kulttuurin tilan, ohjelmoida ihmisen uudelleen paljon entistä paremmaksi, toimimaan ihanteidenne mukaan. Haluatte samaan aikaan poistaa ihmiseltä etnisen identiteetin ja säilyttää hänen etnisesti "rikkaat" piirteensä. Haluatte sulauttaa kaikki yhdeksi ja pitää kaikki erillään. Haluatte monimuotoisuutta, rakkautta, rauhaa, hyvinvointia, dialogia, suvaitsevaisuutta, vastuuntuntoa - teillä on paljon kauniita sanoja.

Oletteko varmoja, ettei muilla ole kauniimpia sanoja, ja niiden takana vielä perusteitakin? Oletteko koskaan kuunnelleet eri mieltä olevaa, yrittäneet asettua hänen asemaansa? Kokeilkaa!

Olette varmoja, että olette oikeassa. Ette näe vaaroja ettekä ongelmia, katseenne on jo kaukaisuudessa, päämäärissänne, jotka mielessänne ovat jo toteutuneet. Maailma ei vielä vastaa niitä, mutta suljette siltä silmänne. Olette kuin pyhiinvaeltajia matkalla luvattuun maahan.

Vain joki on teidän ja tavoitteidenne välissä. Se joki on ihmisyys. Sen te haluatte ylittää. Sen te haluatte parantaa. Vain sen voittaminen on teillä haasteena.

Ettekö todella käsitä mitä olette tekemässä? Aiotte kävellä alkuperäiskansojen ja -kulttuurien yli. Aiotte turmella sen mistä ihmisyys saa voimansa ja elämänsä, mikä saa maan viheriöimään, lapset hymyilemään ja kaupungit kukoistamaan. Aiotte turmella ihmiskunnan monimuotoisuutta, etnistä kirjoa, luonnollista, alkuperäistä elämänmuotoa.

Ettekö ymmärrä mitä toimenpiteenne merkitsevät niille, joihin ne kohdistuvat? Niille jotka haluaisivat säilyttää etnisyytensä, maailmankuvansa ja yhteisönsä? Se mikä on teille arvotonta, se minkä haluatte ylittää, se on toisille minuuden ydintä, elävää ja virtaavaa verta. Jokainen toimenpiteenne vie ihmisiltä heidän minuuttaan ja ihmisarvoaan. Kaikki tekonne riistävät ihmisiltä heidän rakastamiaan asioita. Kaikki tekonne sattuvat johonkuhun viattomaan! Jokainen tekonne on hyökkäys!

Te olette valloitusretkellä.

Se joki jonka haluatte tuosta vain ylittää ei ole vain savea, joka taipuisi muottiinne. Se ei ole vettä, joka valuisi sormienne läpi, puhdistaisi teitä rikoksistanne. Se on verta. Se tahraa ja merkitsee teidät. Sortajat, te kahlaatte veressä. Te kävelette ihmisten yli, loukaten ja satuttaen, tehden vakavaa, peruuttamatonta tuhoa.

Luuletteko oikeasti, että ihmisyys taipuisi ihanteisiinne, olisi muokattavissa ylhäältä annetuin komennoin? Luuletteko todella voivanne hallita mahtavaa virtaa, joka on kulkenut monissa uomissaan vuosituhansia? Te pidätte sitä matalana, odotitte sen heikkoa hetkeä. Ettekö näe pyörteitä, ettekö kuule varoituksia? Se on pohjaton!

Olette jo syvyyden reunalla. Ihminen ei ole vain pinta. Vasta pinnan alla on todellinen ihmisyys. Se on ääretön, pohjaton syvyys. Se vie aikojen alkuun. Siihen on kerrostunut tuhansien sukupolvien kehitys. Sen toiminnan perusteet ovat näkymättömissä varjoisissa syvänteissä. Syvyydet ovat täynnä ihmeitä joita ette ymmärrä. Sieltä voi kummuta ja nousta pintaan mitä tahansa teille vierasta, täysin yllättäen teidän pinnallisesta näkökulmastanne.

Ihmisyys on teille niin vierasta, että pelkäätte sitä, inhoatte sitä, suljette siltä silmänne. Luulette voivanne ylittää sen helposti, koska näette siitä vain pienen osan.

Ette voi kävellä veden päällä. Jos haluatte kulkea virran poikki, teidän on mentävä pohjaa pitkin. Teidän on kohdattava todellinen toiseus, alkuperäinen ihmisyys, suurin pelkonne.

Jos haluatte poistaa kulttuureista niihin vuosituhansien aikana kerrostuneita aineksia, jos haluatte jalostaa pois vuosimiljoonien aikana kehittyneitä ihmisten luonnollisia viettejä ja ominaisuuksia, se ei onnistu muuttamalla pintakerroksia. Se ei onnistu levittämällä uusimpia trendejä ja kieltämällä vanhoja. Teidän on kuorittava se kaikki pois, revittävä auki vuosituhantiset kulttuurin kerrostumat ja vuosimiljoonainen evolutiivinen kehitys. Teidän on kuljettava syvimpiä pohjia myöten ja tahrattava itsenne vereen.

Luodaksenne toimivan monikulttuurisuuden teidän on poistettava kulttuureista olennaisin, niiden identiteetti. Luodaksenne monikulttuurisuuteen soveltuvan yli-ihmisen teidän on tukahdutettava ihmisyys, kuivattava joki, imettävä veri, pysäytettävä sykkivä sydän, aloitettava kaikki alusta. Vain kuivan joen, vain elottoman autiomaan yli te pääsette!

Pidätte monikulttuurisuuttanne ihanana, luonnollisena ja väistämättömänä, mutta siinä ei ole mitään sellaista. Se on kammottavaa, epäluonnollista ja pakotettua.

Tehtävänne on mahdoton. Katsokaa tarkemmin! Katsokaa eteenne, ennen kuin on liian myöhä! Kuunnelkaa ihmisiä, antakaa heidän puhua, keskustelkaa heidän kanssaan. Katsokaa ihmisiä silmiin! Eivätkö ne ole pohjattomat?

Edessänne on pohjaton syvyys, pyörteinen virta. Edessänne on ikuisuus, joka nielee lopulta jokaisen. Siihen me alkuperäiskansan jäsenet annamme oman pienen pisaramme, jotta se kulkisi eteenpäin. Te, jotka olette asettautuneet alkuperäiskansojen yläpuolelle, olette syöksymässä siihen tehden tuhoa ja tuhoutuen.

Vainolaiset! Te jotka kävelette rautasaappain Itä-Euroopan alkuperäiskansojen veressä, etsien elintilaa uudelle yli-ihmisellenne, te jotka yritätte kuoria minusta pois sen mikä minussa on ikuista, etniset piirteeni, te jotka yritätte muuttaa etnisyyttäni väkisin, te jotka raiskaatte ihmisyyttä, te olette rotkon reunalla! Teillä ei ole montaa askeltä jäljellä, ennen kuin hukutte vereen!

Te haluatte palavin silmin ylittää ihmiset, omasta tahdostanne, omasta aatteen kiihkostanne. Mikään toiminnassanne ei ole luonnollista tai väistämätöntä. Voitte kääntyä takaisin milloin haluatte. Virta on teitä vastaan, mutta etenette väkisin. Teette peruuttamatonta tuhoa, mutta voitte lakata tekemästä sitä lisää! Voitte korjata virheitänne, katua ja kääntyä takaisin. Mutta te ette halua kääntyä!

Te haluatte väen väkisin ajaa läpi sairaan projektinne. Kuulette tuskanhuutoja, mutta ette välitä niistä, ne ovat vain yksittäistapauksia ja oheishaittoja suurella marssillanne. Lasinsirpaleet ritisevät saappaidenne alla kuin kristallyönä, mutta se ei haittaa teitä. Jokainen sirpale on teille vain yksittäistapaus, jota ei tule yleistää. Se on vain tipahtanut siihen omia aikojaan, eikä missään tapauksessa ole osa kokonaista ikkunaa. Puhumattakaan, että se olisi merkki laajasta etnisestä vainosta.

Kaikki on teille yksittäistä ja hajallaan. Sirpaleet eivät kuulu ikkunoihin, lehdet eivät kuulu puihin, ihmiset eivät kuulu kansoihin, pisarat eivät kuulu virtaan, kyyneleet eivät kuulu ihmiseen. Te haluatte murskata kaiken! Mikään merkityksetön yksittäistapaus ei saa tulla elämää suurempien tavoitteidenne tielle, ei särjetty ikkuna eikä särjetty ihminen! Jokainen askeleenne murskaa alleen näitä yksittäisiä.

Te ette näe virtaa, vain vastarannan, vain virvatuli kiiluu silmissänne. Te ette näe ihmisyyttä, vain ihmisihanteenne, haaveenne yli-ihmisestä. Te ette katso ihmistä silmiin vaan tuijotatte hänen lävitseen, pyritte raivaamaan tienne hänen ylitseen. Te olette uskossanne sokeita kiihkoilijoita, mielipuolisia valloittajia, kansojen jalostajia, natsien seuraajia. Sille tielle te hukutte!

Sortajat! Mikään muu teidän kohdallanne ei ole ihanaa, luonnollista ja väistämätöntä kuin tuhonne. Jos jatkatte tiellänne, on väistämätöntä, että hukutte. Ihmiset eivät alistu hirmuvaltaanne, vaan taistelevat, se on luonnollista. Ihanaa on se, että maailma vapautuu lopulta kahleistanne.

Lopulta olette yksin tekojenne kanssa. Lopulta joudutte katsomaan silmiin sitä, jota vahingoititte. En tiedä, olenko se juuri minä. Toivokaa, että se on joku muu, joku toinen yksittäistapaus.