perjantai 23. tammikuuta 2009

Häpeän kulttuuri

Toiset ovat kysyvinään ja toiset aidosti ihmettelevät asiaa, jonka voisi kärjistää näin: miksi naista kutsutaan huoraksi, vaikka samalla tavoin toimiva mies on sankari? Miksi naista huoritellaan? Läntisessä yhteiskunnassa tämä epätasa-arvo näyttäytyy kummallisena vääristymänä asenteissa ja arvoissa, ja sen ihmettely on aivan luonnollista. Se että tätä usein ihmetellään, kertoo jotain länsimaisesta kulttuurista, mutta ei niinkään sen epätasa-arvosta, vaan pikemminkin tasa-arvosta. Se kertoo ainakin sen, että huorittelun kaltainen epätasa-arvo ja kaksinaismoralismi on ristiriidassa yleisten länsimaisten arvojen kanssa, vaikka niitä jotkut tukevatkin. Laajemmassa mittakaavassa, maailmanlaajuisesti ja historiallisesti tarkastellen on kuitenkin vain vähän kulttuureja, joiden piirissä tämänkaltainen epätasa-arvo nähtäisiin erikoisena. Monissa suurissa kulttuuripiireissä nähdään täysin luonnollisena, että sukupuolilla on eri oikeudet, asema ja roolit. Niistä poikkeaminen nähdään sairaalloisena kieroutumana, joka vie ihmisarvon. Näkyvä huorittelu on vain pieni osa patriarkaalista maailmankuvaa ja arvomaailmaa, sen sijaan huora-leiman uhka on merkittävä keino hallita naista.

Länsimaalaiset eivät yleensä ymmärrä huorittelua, koska länsimaalaiset eivät jaa ääripatriarkaalista kulttuuria, jossa huorittelulla on vakiintunut ja syvällinen merkitys, ja josta se on lähtöisin. Toisin sanoen länsimaalaiset eivät näe huorittelun kulttuurillista taustaa, vaan se näyttäytyy irrallisena, ristiriitaisena poikkeuksena.

Nykyinen länsimaalainen kulttuuri on suhteellisen tasa-arvoista, vaikka historiansa ja kokonsa perusteella muuta voisi olettaa. Yleensä isot, järjestäytyneet ja paljon sotia käyneet kulttuuripiirit ovat ääripatriarkaalisia, ja edes jollain tavoin tasa-arvoisia ovat olleet vain jotkut pienet luonnonkansat.

Syynä länsimaiden suhteellisen kattavaan tasa-arvoon on pohjimmiltaan valistuksen ilmapiiri ja siitä kehittyneet aatteet kuten feminismi. Nämä poistivat kulttuurista paljon sellaista, jota nykyään sanottaisiin sovinismiksi. Mikään ei toki ole täydellistä, jotkin sitkeimmät asenteet jäivät elämään joissain piireissä, yksilöissä ja alakulttuureissa. Yleinen kulttuuri kääntyi kuitenkin selvästi niitä vastaan. Tästä osoituksena juuri se, että huorittelua pidetään yleensä täysin epäreiluna.

Huorittelulle on etsitty evoluutiivis-biologista taustaa. Kokemukset luonnonkansoista kuitenkin kertovat, että ainakaan luonnontilaisimmillaan ihminen ei välttämättä ole kovin "sovinistinen". On jopa tunnettu luonnonkansoja, joissa sukupuoliroolit ovat melko vapaat tai vastakkaiset patriarkaatteihin verrattuna. Jos huorittelu-ilmiöllä onkin jonkinlainen ohut biologinen tausta, se kuitenkin varsinaisesti pääsee "valloilleen" vasta patriarkaalisessa kulttuurissa. Itse asiassa ääripatriarkaaliset kulttuurit saattavat jopa perustua ihmisten biologisten piirteiden voimistamiseen ja lietsontaan niin pitkälle, ettei niitä voida enää pitää "biologisina piirteinä". Esimerkiksi sukupuoliroolit, seksuaaliset suuntautumiset ja arvohierarkiat kärjistetään äärimmilleen, ja niistä poikkeamista pidetään erittäin tuomittavana. Riippumatta siitä millainen biologinen tausta sukupuolirooleilla on, tämän äärimmäisyyden ja kärjistyksen ei voida enää nähdä tulevan luonnosta, vaan kulttuurista.

Jos mies on luonnostaan, biologisista syistä hieman "sovinistinen", tämä piirre voimistetaan äärimmilleen patriarkaatissa. Miehen oletetaan toimivan ja ajattelevan "sovinistisesti", tai hän ei ole "oikea mies", vaan vastenmielinen välimuoto. Samoin naisen oletetaan alistuvan lokeroonsa, tai hän menettää arvonsa ihmisenä. Tähän kuvaan kuuluu myös naisten seksuaalisuuden kontrollointi, jonka eräs osa on huorittelu ja varsinkin sen näkymätön, mutta aina läsnäoleva uhka.

Huorittelu ei ole oikeissa patriarkaateissa vain syrjäytyneen miehen tai kateellisen naisen katkera herja kuten länsimaissa, vaan yhteisön syväänjuurtunut tapa kontrolloida jäseniään. Huoraksi syyttäminen on äärimmäisen vakava syyte, ja osoittauduttuaan "todeksi" johtaa ankariin rangaistuksiin, kuten kuolemantuomioon. Vähintään "huora" on erotettava suvustaan ja aviomiehestään, ja hän häpäistyy koko yhteisön silmissä. Huorittelu on alkuperäisessä kontekstissaan siis keskeinen osa patriarkaatin toimintaa, eikä vain "huono tapa", jonka voisi korjata helposti valistuksella.

Kärjistäen sanottuna patriarkaatin valta perustuu huoritteluun. Ilman jatkuvasti läsnäolevaa huoran leiman ja siitä seuraavien ankarien rangaistusten uhkaa naisia ei voitaisi pitää siinä asemassa, missä patriarkaatit heitä pitävät. Ilman huorittelua patriarkaattien maailmankuvan perusteet menisivät uusiksi.

Huorittelu pohjautuu syvällisiin maailmankuvan piirteisiin, kuten käsityksiin kunniasta, joka taas on hyve. Hyvekäsityksiä on erittäin vaikea muokata. Hyveet kuten rohkeus tai tasapuolisuus vain yksinkertaisesti nähdään hyviksi ominaisuuksiksi, eikä niitä yleensä katsota tarpeelliseksi perustella. Samoin jos naiselta puuttuu kunnian hyve, hän on "kunniaton", hän on "huora", ja häntä täytyy kohdella sen mukaisesti.

Muslimikulttuureissa, jotka useimmiten ovat ääripatriarkaalisia, huorittelu on tuskallisen yleistä. Se ei yleensä ole näkyvää, koska suurin osa naisista ei halua erittäin vakavaa huoran leimaa, eikä siten huora-sanaakaan välttämättä tarvita heidän kohdallaan. Silti jokainen nainen joutuu toiminaan pikkutarkasti "oikein" koko elämänsä ajan, pohjimmiltaan juuri kunniansa vuoksi. Muslimiyhteisöjen kontrolli naisista perustuu pitkälti äärimmilleen vietyihin kunniakäsityksiin, jotka kärjistyvät niitä rikkovien huoritteluna, ja näin huoriteltujen ankarina rangaistuksina.

Osa islamilaisten yhteisöjen kontrollijärjestelmää on myös naisten vartalon peittäminen kauttaaltaan vaatteisiin, ja naisten sulkeminen kotiympäristöön. Suurin osa maailmassa havaistusta seksuaalisesta himosta ja "säädyttömyydestä" "ulkoistetaan" naisiin siten, että nainen on syypää jopa siihen, että hänet on raiskattu. Miehen ei edes välttämättä katsota tarvitsevan himojensa hillintää, koska himot ovat naisessa. Miehen syyllisyyttä voi olla hyvin vaikea edes käsittää, jos on kasvanut tällaisessa kulttuurissa. Me länsimaalaiset naiset emme usein voi edes käsittää tällaista sovinismia, se on näkökulmastamme niin epäreilua ja käsittämättömän julmaa, ettei sen olemassaoloa tai laajuutta ole helppo uskoa. Jos se nähdään, se halutaan yleensä nähdä yksittäistapauksina tai syrjäseutujen katoavana vanhoillisuutena, käsittämättä sitä, että nämä kulttuurit ovat patriarkaatteja, ja sellaisina jopa perustuvat sovinismiin siten, kuin sana sovinismi lännessä ymmärretään.

Valitettavasti äärisovinismi ja siten myös erityisen julma "huorien" kohtelu leviävät länsimaissa nopeasti lähinnä muslimien maahanmuuton ja nopean väestönkasvun seurauksena. Nämä arvot ovat tulleet jäädäkseen Eurooppaan. Muslimimaahanmuuttajista merkittävä osa jatkaa kulttuuriaan lännessä, jopa äärimmäistää sen mielenosoituksellisesti erottautuakseen länsimaiden "turmeltuneisuudesta". Länsimaissa ja länsimaalaisissa havaittu "turmeltuneisuus" on läpikotaista ja näyttäytyy äärimmäisen torjuttavana. Partiarkaalisen kulttuurin edustajan olisi hyvin vaikea olla vastustamatta sitä, niin jyrkässä ristiriidassa hänen asenteensa ovat länsimaalaisten kanssa.

Eurooppalainen nainen saa nykyisin yhä useammin "huoran" leiman ja julman kohtelun, jos hän käyttäytyy kuten eurooppalaiset naiset ovat ennen saaneet käyttäytyä. Erittäin vakava tilanne on jo esimerkiksi monilla Ranskan maahanmuuttajavaltaisilla alueilla, joille on lähinnä muslimimaahanmuuttajien mukana levinnyt kulttuuri, jonka mukaan avioliiton ulkopuolisessa yhdynnässä ollut tyttö on "huora". Tällaisia "huoria" tarkoituksella "tehdään", jotta heidät voitaisiin joukkoraiskata, jotta siis voitaisiin huvitella heidän kärsimyksellään. Huoria "tehdään" joukkoraiskaustarpeita varten esimerkiksi raiskaamalla tai suostuttelemalla seksiin nuori tyttö. Tämän jälkeen hän on "huora", ja vapaata riistaa raiskaajille.

Esimerkiksi Ranskan joukkoraiskauksisssa ei ole kysymys yksittäisistä hirmuteoista kuten vielä toistaiseksi Suomessa, vaan epidemian kaltaisesti yleistyneestä rikoksesta. Kyse on kulttuuripiirteestä. "Kunniattomien" naisten joukkoraiskaukset ovat pitkälti hyväksyttäviä ja luonnollisia ääripatriarkaalisessa maailmankuvassa, jos sanaa "luonnollinen" voi näin luonnonvastaisesta kulttuurista käyttää.

Nämä rikokset alkavat saada yhteisöllisiä piirteitä. Uhreille voi olla vaikeaa löytää apua, ja heitä voidaan syyllistää. Suurin osa uhreista ei edes käsitä joutuneensa rikoksen ja vääryyden uhreiksi, vaan häpeää ja syyttää itseään, kuten patriarkaalinen ajattelutapa käskee. Mitä raaempi rikos, sitä epätodennäköisempää on sen tuleminen julki. Jo joukkoraiskauksen luonne sinänsä on yhteisöllinen, koska siihen ottaa osaa useampi.

Patriarkaatti on alkanut nousta Euroopassa. Ne jotka väittävät olevansa feministejä ja kannattavat tätä kehitystä, ovat susia lammasten vaatteissa, valepukuisia pseudofeministejä. He ovat etulinjassa ajamassa naisia takaisin nyrkin, sängyn ja hellan väliin.

torstai 15. tammikuuta 2009

Monikulttuuri-imperialismi

Edellisessä viestissäni tarkastelin niitä motiiveja, joiden varjolla monikultturismin kriitikoita on yritetty rinnastaa rasisteihin, ja miksi tällaisia rinnastuksia ylipäätään on niin usein tapana tehdä. Syynä on halu saada kritiikki loppumaan. Kritiikki on uhka vallankäyttäjien ideologialle ja vallan jatkumiselle.

Minun ei tarvitse perustella, miksi en ole rasisti, vaikka kannatan vastuullista maahanmuuttopolitiikkaa. Todistustaakka on rasistisyytösten tekijöillä, mutta heiltä on sitä melko turha odottaa. Tähänkään asti ei olla kuultu muuta kuin uusia rinnastus-yrityksiä. Varsinaista mekanismia tai logiikkaa, jolla etninen arvohierarkia tai siitä johdettu syrjintä näyttäytyisi maahanmuuttokritiikissä tai edes merkittävässä osassa sitä, ei olla yritettykään löytää.

Haluan kuitenkin kertoa sinulle miten ajattelen, ja miten käsittääkseni ajattelevat useat muutkin nykypolitiikan arvostelijat. En voi puhua sen laajan ja monimuotoisen kentän puolesta, joka on asettunut nykyistä ulkomaalaispolitiikkaa ja monikultturismia vastaan. Yritän kuitenkin kuvailla sitä hieman.

Maahanmuuttokriittisissä on ihmisiä hyvinkin erilaisista poliittisista linjauksista ja lähtökohdista. Keskeinen yhdistävä ajatus on tarve säilyttää sellainen tilanne, jossa jatkossakin olisi relevanttia harjoittaa omaa politiikkaa. Nämä politiikat vaihtelevat huomattavasti. Esimerkiksi joku haluaa säilyttää länsimaisen sivilisaation voidakseen harjoittaa kristillistä politiikkaa, toinen voidakseen harjoittaa liberalismia, kolmas voidakseen harjoittaa punavihreää politiikkaan. Mikään näistä tai monista muista nykyisin suosituista poliittisista linjauksista ei olisi mahdollinen totalitaristisessa islamistisessa yhteiskunnassa, tai vakavien kulttuurillisten konfliktien aikana. Mikään poliittinen malli ei olisi meille länsimaalaisille mahdollinen, jos kokisimme intiaanien kohtalon ja syrjäytyisimme, sulautuisimme tai katoaisimme.

Edellä kuvattu lähestymistapa on pragmaattinen, käytännöllinen. Sitten on myös arvoihin perustuvia lähestymistapoja. Joidenkin kritiikki monikultturismia tai nykyistä maahanmuuttolinjausta kohtaan perustuu etnisten ryhmien väliseen tasa-arvoon. Jokainen alkuperäiskansa on yhtä arvokas ja säilyttämisen arvoinen. Jokaisella kulttuurilla on itseisarvo osana maailman kulttuurillista monimuotoisuutta. Kulttuurillinen monimuotoisuus heikkenee, jos alkuperäiskansojen omaleimaiset piirteet vähentyvät. Kulttuurillinen, kielellinen ja muu etninen monimuotoisuus voidaan säilyttää suurimmaksi osaksi vain, jos alkuperäiskansat välttyvät sulauttamiselta, kolonialismilta, väestönsiirroilta ja siirtolaisuudelta. Alkuperäiskansoja uhkaavat eniten ylikansalliset vaikutteet ja sulauttaminen. Lännessä näitä ajaa monikultturismi. Monikultturismiin kuuluuvat muun muassa sulauttaminen ja laajamittainen muuttoliike, sekä etninen arvoasteikko, jossa tulokkaita pidetään jollain tavalla alkuperäiskansoja parempina. Nämä ovat samoja tekijöitä, jotka uhkaavat alkuperäiskansoja muuallakin.

Myös kehityskysymykset sotivat nykypolitiikkaa vastaan. Nykyinen tapa, jossa länsimaat eivät tee läheskään riittävästi estääkseen pakolaisuutta edistäviä tilanteita, mutta kuitenkin ottavat pakolaisia vastaan, on paitsi inhimillisesti katastrofaalinen, myös erittäin kallis. Mikäli länsimaat oikeasti haluaisivat auttaa köyhimpien maiden ihmisiä (eivätkä vain värittää omaa katukuvaansa eksotiikalla), niin se raha, mikä nykyisin käytetään pakolaisuuden kustannuksiin lännessä, annettaisiin suoraan kehitysapuun. Kehitysapu moninkertaistettaisiin. Samalla rahalla, mikä nyt käytetään tänne päässeiden "onnekkaiden" pakolaisten auttamiseksi, voitaisiin auttaa monta kertaa enemmän ihmisiä paikan päällä kehitysmaissa. Ehkäpä jokaista lännessä asuvaa pakolaista kohti voitaisiin pelastaa kymmenien tai satojen ihmisten henki ja terveys, tai taata kunnolliset edellytykset elämälle, esimerkiksi koulutus. Loppujen lopuksi länsimaille lankeava hintalappukin jäisi paljon pienemmäksi. Nykyinen tapa hoitaa kehityskysymykset on lyhytnäköinen ja moraaliton. Se palvelee länsimaiden monikultturismi-aatetta tuottamalla sen palvomaa toiseutta ihasteltavaksi, tai koska väestönsiirrot yksinkertaisesti kuuluvat monikultturismin ideologiaan, ihmisyyden jäädessä juhlapuheisiin.

Maahanmuuttokritiikki on perusteltavissa myös vankoin ympäristösyin. Lännessä ihmisen ekologinen jalanjälki on paljon suurempi kuin kehitysmaissa. Jokainen länteen siirretty ihminen kasvattaa ihmiskunnan ekologista jalanjälkea, käyttää huomattavasti enemmän luonnonvaroja kuin kehitysmaalainen. Tämän sanominen ei ole ristiriidassa sen kanssa, että länsimaalaisten pitäisi itsekin vähentää kulutustaan. Lisäksi väestön siirtyminen kehitysmaista ei korjaa väestön liikakasvun synnyttämiä ongelmia, vaan pahentaa niitä. Jos väestöä poistuu, kasvuvauhti kiihtyy paikkaamaan "tyhjän tilan". Kaiken lisäksi nopeasti kasvavan väestön mukana nopeampi väestönkasvuvauhti siirtyy länteen. Tämä on havaittu kaikkialla lännessä. Suurin osa liikakansoitetuista maista tulevista lisääntyy länsimaissakin merkittävästi nopeammin kuin alkuperäiskansa. Kyse on sellaisista kulttuuripiirteistä, jotka voivat muuttua vain jonkin verran sukupolvien aikana.

Pakolaisuus globalisoi ne ongelmat ja kriisit, mitkä pitäisi lokalisoida, hoitaa paikan päällä. Se levittää tahallisesti ongelmia, joiden leviäminen pitäisi estää. Se ei ole ratkaisu mihinkään ongelmaan, vaan oireiden lievitystä. Se on valtavan kallis tapa hoitaa länsimaalaisten huonoa omaatuntoa.

Miten rasistit sitten liittyvät monikultturismin kriitikoihin? Eivät millään välttämättömällä tai loogisella tavalla. Rasisti-rinnastusta voidaan käsittääkseni käyttää länsimaalaisten kulttuuria tai etnisiä piirteitä puolustavia vastaan, koska myös Hitler väitti puolustavansa niitä. Hitler ei puolustanut niitä, mutta hänen väitteensä kelpasivat hyvin punavihreille ja neuvostopropagandalle, jotka saattoivat niiden avulla leimata kaikki länsimaisuuden puolustajat Hitleriä muistuttaviksi.

En kiellä sitä, etteikö rasisti voisi kritisoida maahanmuuttopolitiikkaa. En tunne yhtään rasistia, enkä siten tiedä mitä he ajattelevat. Periaatteessa hän voi kuitenkin yhtä hyvin kannattaa maahanmuuttoa, kuten entisaikaan orjatyövoiman tai nykyaikana halpatyövoiman vuoksi. Hän voi myös kannattaa monikansallista imperiumia, jollainen olisi monikultturismille kriittisen ajattelun tavoitteiden vastakohta. Imperiumissa voisi olla rasistin toivoma etninen hierarkia ylimpien kastien hyödynnettävissä.

Historiallisesti rasistit ovat yleensä olleet valloittajia, jotka alistivat alkuperäiskansoja. Siis siirtolaisia, imperialisteja, "maahanmuuttajia". Itseään puolustaneet alkuperäiskansat joutuvat harvemmin rasismisyytösten kohteiksi, paitsi tietenkin Euroopassa. Tähän poikkeukseen ei ole mitään loogista syytä, se perustuu pelkästään Hitleriin ja siihen, että hänestä pyritään erottautumaan kaikin mahdollisin keinoin.

Vaikka natsit olivat käytännössä imperialisteja, jotka pyrkivät siirtämään, orjuuttamaan, parantelemaan ja lopulta tuhoamaankin alueiden alkuperäisiä väestöjä, ja vaikka imperialistinen suurvalta-ajattelu ja toiminta ylipäätään on rasismille tunnusomaista, on nykyisin natsismiin ja rasismiin liittyvää painolastia poliittisista syistä suunnattu täysin toisella tavalla ajatteleville ja toimiville tahoille, eurooppalaisten paikallisten ja alkuperäisten kansojen ja kulttuurien puolustajiin. Muun maailman alkuperäiskansojen sentään sallitaan puolustaa identiteettiään.

Monikultturismi on pohjimmiltaan imperialismia, vaikkakin uudessa, vaikeammin tunnistettavassa muodossa. Erona muuhun imperialismiin on lähinnä se, keneen imperialismi kohdistuu. Monikultturistinen imperialismi kohdistuu useimmiten imperialististen ajatusten kannattajan omaan alkuperäiskansaan. Se ei johda siihen monimuotoisuuteen mitä näennäisesti tavoitellaan, vaan lähes vastakkaiseen.

Ne jotka nykyisin kenties kiivaimmin pyrkivät siirtämään ja parantelemaan, kenties tuhoamaankin väestöjä ja kulttuureja, natsien ja muiden imperialistien perintöä seuraten, ovat monikultturistit itse.

Kulttuuria jalostetaan tuomalla alkuperäiskulttuurien tilalle "parempia" tai "rikkaampia" kulttuureita ja vaikutteita, vähättelemällä alkuperäiskulttuurien arvoa, ja asettamalla ihannoitu kulttuuri rasistisesti alkuperäisen yläpuolelle. Imperialismin suunta on muuttunut, sen keinotekoinen ja rasistinen luonne säilynyt.

Monikultturismissa rotua ei enää jalosteta linjasiitoksella vaan ristisiitoksella. Silti rotua jalostetaan. Nytkin sillä tavoitellaan parempia ihmisten ominaisuuksia ja elinkykyä, muun muassa vähentyneitä perinnöllisiä sairauksia.

Kulttuureita ja kansoja muokataan ja parannellaan edelleen poliitiikan avulla ja "ylhäältä päin", ja väestönsiirrot ovat tässä tärkeässä osassa. Alkuperäistä ihmistä ei vieläkään jätetä rauhaan, kehittymään omilla ehdoillaan.

keskiviikko 14. tammikuuta 2009

Pelottavat rasistit ja kielen valta

Viime vuosina Suomesta on kuulunut yhä huolestuttavampia uutisia. Rasistit ovat tulleet runsaslukuisina esiin, mahdollisesti jopa natsit. Heitä on varsinkin internetissä, ja heidän toimintansa on "uhka arjen turvallisuudelle". Poliisi, lakimiehet, poliitikot ja varsinkin eräät toimittajat ja mediat ovat jo täydessä työssä torjumassa hirmuista uhkaa. Tämän pakokauhun keskellä näyttää siltä, että uhka on äärimmäisen vakava, että rasistit ovat aivan juuri kaappaamassa vallan maassa tai tekemässä jotain muuta järisyttävää. Tilanne on niin vakava, että jopa sananvapautta ja muita länsimaisen yhteiskunnan kannalta perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia ollaan valmiita rajoittamaan vaaran torjumiseksi. Koko yhteiskunta huojuu ja halkeilee, kun sen perustuksista viedään kiviä muurille torjumaan synkkää uhkaa. Mutta keitä ovat nämä myyttiset olennot, rasistit ja natsit? Mistä he ovat tulleet Suomeen, mitä he aikovat tehdä, ja miksi näyttää siltä, että heitä pelätään paniikissa?

Rasismi tarkoittaa alun perin tietoista, sanoiksi puettavissa olevaa ajatusta, että rodut ovat keskenään eriarvoisia. Rasistien maailmankuvassa rodut muodostavat arvoasteikon, jossa toiset ovat parempia ja arvokkaampia kuin toiset. Arvoasteikoilla on puolustettu eri rotujen epätasa-arvoista kohtelua, esimerkiksi läntistä siirtomaavaltaa. Sittemmin sanalla "rasismi" on alettu tarkoittaa myös muun etnisen piirteen varjolla harjoitettavaa epätasa-arvoa ja syrjintää. Tämä käsitteen laajentaminen on ollut ymmärrettävää, sillä ihmisiä on syrjitty myös muiden etnisten piirteiden kuin rodun perusteella.

Rasismin käsitteeseen on kiinnitetty tiiviisti myös vihan käsite, ja nykyisin rasismiksi onkin alettu erityisesti kutsua toisissa osoitettua vihan tunnetta jotain etnisyyttä kohtaan. Tämä on jo merkittävä muutos alkuperäisiin rotuasteikkoihin, mutta sekin on jokseenkin ymmärrettävää, sillä vihaaminen on liittynyt jossain määrin alkuperäiseenkin rasismiin. Toisaalta tunne-rasismille on luotu uusi termi, ksenofobia, jossa on yhdistetty toiseuden ja fobian käsitteet, ja siten medikalisoitu oletettu tunnetila, tehty siitä näennäisesti lääketieteellinen ongelma.

Rasismi-sana ja rasismin käsite ovat kuitenkin hajonneet tästäkin. Niiden melko yksinkertaiset määritelmät on useaan kertaan muotoiltu uuteen uskoon, ja eri tahoilla on omat määritelmänsä. Usein myös käytännöt rasismin osoittamisessa eroavat huomattavasti osoittamisessa näennäisesti käytetyistä periaatteista. Rasismiksi on alettu kutsua mitä moninaisimpia ilmiöitä, ja toisia vastaavia taas jätetty kutsumatta, jopa riippumatta siitä, miten samat kutsujat määrittelisivät rasismin, jos sitä heiltä kysyttäisiin. Rasismi-sana on lähes täysin kadottanut alkuperäisen merkityksensä ja johdonmukaisuutensa jouduttuaan poliittiseen käyttöön ja muokkauksen kohteeksi. Miksi näin on käynyt?

Rasismin käsite oli liian voimakas, jotta ihmiset olisivat kehdanneet jättää sen rauhaan, se oli liian tehokas väline jätettäväksi vain oikeiden rasistien osoittamiseen. Rasismin käsitteellä on raskas historiallinen painolasti, jota monet poliittiset ja sosiaaliset toimijat ovat opetelleet vierittämään vastustajiensa päälle. Mikäli joku onnistuu rinnastamaan toisella tavalla ajattelevan rasismiin tai natseihin, se toimii paremmin tämän mielipiteitä vastaan kuin moni asia-argumentti. Ajatus rasismista tai natsismista synnyttää monissa niin silmitöntä vihaa tai pelkoa, että sillä leimattujen voi olla hyvin vaikea puolustautua tai saada puheenvuoroa. Usein rasismisyytöksellä suoranaisesti korvataan puuttuva argumentti. Kun vastapuoli on "rasisti", hänen kanssaan ei edes tarvitse keskustella.

Natsien toiminnasta jäi eurooppalaisille voimakas syyllisyydentunne, pelkoa ja vihaa. Radikaali vasemmisto ja neuvostopropaganda valjastivat tämän traumaattisen muiston poliittiseksi aseekseen, ja onnistuivat muokkaamaan natsismin, fasismin ja rasismin käsitteiden käyttöä siten, että niihin liittyvä äärimmäinen syyllistävyys ja epäinhimillistäminen alkoivat osoittaa kohti länsimaalaisuuden puolustamista ja puolustajia. Natsit olivat väittäneet puolustavansa eurooppalaisia, ja tästä saatiin johdettua kääntäen, että eurooppalaisuuden puolustaja on natsi. Ainakin jos hän on ihan tosissaan, eikä ihan oikeasti halua kulttuurinsa katoavan tai kärsivän vahinkoa.

Äärivasemmisto oppi turvautumaan rinnastuksiin, koska sen argumentit olivat usein heikot. Vastaanväittäjä oli jotenkin saatava "pois pelistä" tarvitsematta oikeasti vastata. Äärivasemmisto alkoi kehittää eräänlaista "immuniteettiä" arvostelua kohtaan, piirre joka sillä on edelleen. Tehokkuutensa ja helppoutensa vuoksi natsi- ja rasistirinnastuksista tuli erittäin suosittuja. Niistä tuli radikaalin vasemmistolaisen ajattelun kulmakiviä. Itseään puolustavan eurooppalaisen perikuvasta tuli ikivihollinen, joka oli lähes kaiken pahan takana, ja jota vastaan politiikka täytyi suunnitella.

Äärivasemmiston omat sanojen painotukset ja määritykset olisivat voineet jäädä pelkästään heidän itsensä käyttöön, "rasismi" uudessa merkityksessään olisi voinut jäädä äärivasemmiston sisäpiirin leimatermiksi ulkoisten uhkien demonisointiin. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Laitavasemmiston "rasismista" ja muista uusista käsitteistä tuli valtapolitiikan työkaluja ja toisaalta poliittisia voimatekijöitä.

Miten valtavirran poliittiset toimijat ja vaikuttajat, vaikka olisivat olleet jyrkästikin eri mieltä äärivasemmiston periaatteista, suostuivat omaksumaan äärivasemmiston asenteellisen kielen? Miten ihmiset suostuivat omaksumaan leimatermejä, jotka oli suunnattu heidän omia periaatteitaan vastaan? Tähän en voi vielä antaa tyhjentävää vastausta, ja käsittääkseni sen etsiminen on edelleen kesken muillakin kuin minulla. Äärivasemmiston propagandan ja julistustyön voimakkuus ei olisi tähän yksin riittänyt. Kylmän sodan vastakkainasettelu oli hyvin kärjistynyt, ja vastapuolen propagandaa kohtaan osattiin olla kriittisiä.

Merkittävä, vaikka ei varmasti ainoa syy äärivasemmiston kielen yleistymiseen oli yleinen valveutumattomuus tämän vaikutuskeinon voimasta. Suora sanallinen propaganda voitiin torjua helpommin, mutta kielen sisällön muuttamisen kautta äärivasemmiston käsitykset pääsivät silti leviämään vaivihkaa ja melko huomaamatta. Äärivasemmisto oli ja on yhä kiihkeän innokas määrittelemään sanoja ja lataamaan niihin haluamiaan merkityksiä, eikä se kohdannut tässä juuri kilpailua (lukuun ottamatta tietenkään luonnollista kielen kehitystä). Muita poliitisia toimijoita ei ehkä kiinnostanut muokata sanoja, jotka saattoivat vaikuttaa epäolennaisilta sen rinnalla, mitä sanojen avulla sanotaan. Tämä oli käsittääkseni vakava virhe, koska kielen määrittäjällä on erittäin suuri valta.

Kielen valta on "näkymätöntä", emmekä yleensä ole tietoisia siitä. Tässä vallankäytössä ei suoraan anneta uusia mielipiteitä sanoiksi puettuna informaationa, vaan näkemykset istutetaan sanojen merkityksiin ja sanoihin kiinnitettyihin mielleyhtymiin. Jos pysyt sanoissasi, mutta toinen muuttaa niiden merkityksen, muuttuu myös se mitä yrität sanoa. Jos sanot neutraalin sanan ja pysyt sanasi takana, mutta toinen demonisoi sen sanan, hän demonisoi sinut. Nämä olivat kärjistettyjä esimerkkejä, mutta tähän tapaan se toimii.

Äärilaidan vihervasemmistolaiset ovat edelleen lähes pakkomielteenomaisen kiinnostuneita sanoista. He keskittyvät kieleen pikemminkin kuin siihen maailmaan, mitä kieli kuvaa. He määrittelevät jatkuvasti sanoja uudelleen. Toisaalta sellaisia sanoja, joita joku muu on määritellyt, he usein pyrkivät poistamaan käytöstä. Kun sanaan on esimerkiksi tavallinen kansa ladannut riittävästi omia merkityksiään ja mielleyhtymiään, siitä voi tulla vihervasemmistolle "paha sana", ja sen käyttö pyritään torjumaan jopa lain avulla. Tämän kohtalon ovat kokeneet monet vihervasemmiston arvostaman "toiseuden" edustajien nimitykset. Jotkut ryhmät ovatkin vaihtaneet nimitystään useampaan kertaan.

Edelleen vihervasemmisto tuottaa lähes jatkuvana virtana uudissanoja petyttyään vanhoihin, esimerkiksi kiertoilmauksia sanoille, joiden merkityksen muut ovat päässeet "pilaamaan". Toisaalta sellaiset sanat, jotka ovat vihervasemmistolle erittäin tärkeitä poliittisia lyömäaseita, kuten "rasisti", "fasisti" ja "natsi", löytävät jatkuvasti uutta käyttöä ja uusia merkityksiä. "Natseja" tulee olemaan aivan yhtä kauan kuin (nykyisen kaltaista) vihervasemmistoa, yhtä kauan natsileimat löytävät uusia osoitteita. Jos kielestä voitaisiin päätellä länsimaiden tila, näyttäisi siltä, että fasisteja, natseja ja rasisteja liikkuu keskuudessamme ehkä yhtä paljon kuin Natsi-Saksan aikana.

Nähdäkseni vihervasemmiston valta perustuu lähes täysin heidän rooliinsa kielen muokkaamisessa. Heidän käyttämänsä kieli laajenee muun vihervasemmiston käyttöön melkein sellaisenaan, ja tästä taas vain pienen kynnyksen yli koko valtavirran politiikkaan ja tiedonvälitykseen. Valtavirran politiikka ajaa sitten vihervasemmiston "asiaa" eteenpäin, muun muassa kieltämällä "pahoja sanoja" jopa lain avulla, ja ottamalla virallisesti käyttöön uusia. Kaikki eivät taivu vihervasemmiston kieleen, mutta taipumattomilla, "oman kielensä" puhujilla ei yleensä ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa politiikassa tai mediassa. Heidät leimataan ääriliikkeiksi ja sellaisina marginalisoidaan.

Äärivasemmiston voittokulku juuri kielen muokkauksen alueella on saanut myös seuraajia. Myös muut valtapolitiikan toimijat ovat alkaneet omaksua tätä toimivaksi todettua vaikutuskeinoa. Äärivasemmiston toimintaa jäljittelevät ovat kuitenkin useimmiten omaksuneet huomaamattaan monet äärivasemmistolaiset painotukset. Kukaan ei ole suoranaisesti alkanut muodostaa omaa kilpailevaa "kieltään", vaan uudetkin kielen muokkaajat ovat vain laittaneet kauhansa samaan soppaan, jatkaneet vihervasemmiston linjalla. Täytyy huomata, että tässä yhteydessä kielen "vasemmistolaisilla" painotuksilla ei ole juuri mitään tekemistä vasemmistolaisen talouspolitiikan kanssa, vaan ne liittyvät kylmän sodan aikaisiin sekä uudempiin, monikultturistisiin vastakkainasetteluihin, joissa toinen osapuoli on lähes aina länsimainen ihminen.

Nyt pääsemme vihdoin nykyhetkeen ja siihen, mitä Suomelle on tapahtumassa rasistien hyökätessä. Vallanpitäjien motiivi näennäiseen pelkoon ja varautumiseen on ilmeisen poliittinen. Netissä ei ole natseja tai rasisteja enempää kuin muuallakaan, heitä ei ole nykyisin entistä enempää, eivätkä he ole aktiivisempia kuin ennen. Esimerkiksi usnatsit ja skinit ovat todella harvinaisia. Rasisti- ja natsileimojen kohteeksi ovatkin joutuneet aivan muut ihmiset ja aatteet, lähinnä nykyisen monikulttuurisuus- ja maahanmuuttopolitiikan kriitikot.

Maahanmuuttopolitiikan tai monikultturismin arvostelulla ei ole loogista yhtäläisyyttä rasismin kanssa, eikä tällaista yhtäläisyyttä ole edes pyritty osoittamaan. Yhtäläisyys on mielikuvallinen, se on keinotekoisesti luotu, jotta kriitikot voitaisiin leimata sen avulla. Nykyisin vallassa olevan politiikan kriitikot ovat toisinajattelijoita, ja sellaisina heidät koetaan uhaksi harjoitetulle politiikalle ja sen ideologialle. Toisaalta" rasisteilla" voidaan myös pelotella ihmiset suostumaan demokratian kavennuksiin. Tämä on jo onnistunut monissa länsimaissa, ja alkaa tuottaa tulosta Suomessakin. "Rasistit" täytyy vain jotenkin onnistua pitämään pinnalla ja huomion kohteina.

Koska rasismin, fasismin, natsismin tms. leimat ovat tehokkaita poliittisia aseita ja näennäisesti liimattavissa monikultturismin kritiikkiin (koska sen voi kokea puolustavan länsimaalaisuutta), on näitä leimoja käytetty sumeilematta. Vallankäyttäjät ja valtapolitiikan tukijat tavallaan haluavat Suomeen rasisteja. Jos valtapolitiikan arvostelijat olisivat rasisteja, nämä voitaisiin sellaisina vaientaa ja marginalisoida jopa lainsäädännön avulla. Siksi valtapolitiikan tukijat jääräpäisesti kieltäytyvät näkemästä kriitikoissaan muuta kuin rasisteja. Kaikki rasisti- ja natsileimojen lyöjät eivät ole täysin tyhmiä tai sinisilmäisiä, vaan sokeus tosiasioille on osin poliittista ja tarkoituksellista. Jos maahanmuuttokriitikoita ei demonisoitaisi, monikultturistista politiikkaa olisi lähes mahdotonta ajaa. Monikultturismi perustuu natsikorttiin.

tiistai 13. tammikuuta 2009

Uusi hyve

Tämä viestini on melko pitkä, korkealentoinen ja vaikeatajuinen, eikä siitä todellakaan kannata aloittaa tutustumista tähän blogiin. Aion käsitellä aihetta, jonka piirissä omakin ajatteluni on kesken, nimittäin monikultturismin ja pseudofeminismin erikoista psykologiaa. Tämä psykologia vaikuttaa harjoitettuun politiikkaan, joten siitä olisi hyvä saada edes kunnollinen kokonaiskuva. Keskityn lähinnä monikultturismiin, mutta oletan, että sama koskee pitkälti myös pseudofeminismiä.

Psykologia on käsittääkseni monikultturismissa merkittävämpi tekijä kuin monissa muissa aatteissa. Monikultturismin psykologia on vahvassa asemassa monikultturismin filosofiaan (jos sellaisesta voidaan puhua) verrattuna. Suomeksi sanottuna tässä opissa tunteet, asenteet ja reagointitaipumukset ratkaisevat enemmän kuin tietoiset, sanoiksi puettavissa olevat perusteet. Tämän psykologian ymmärtäminen on siis ensiarvoisen tärkeää yritettäessä vaikuttaa nykypäivän ulkomaalais- ja maahanmuuttopolitiikkaan, joiden piirissä monikultturismi on lähes valtionuskonto.

Monikultturismin arvomaailma eroaa räikeästi sekä tavallisen rahvaan, että ei-monikultturistisen yksityisajattelijan arvomaailmasta. Nämä erot vastaavat toisilleen hyvin kaukaisten kulttuurien keskinäisiä eroja. Monikultturismi on tavallaan itsekin vieras kulttuuri länsimaille, tosin aivan erilainen kuin muut, luonnolliset vieraat kulttuurit. Monikultturistit myös kokevat itsensä osin vieraiksi länsimaissa. He osittain samaistuvat toiseuteen, mutta toisaalta tukeutuvat poliittisiin rakenteisiin ja länsimaiseen asenneilmapiiriin, joka mahdollistaa heidän toimintansa. Monikultturistien ja muiden ihmisten väliset kulttuurierot ovat jo kulttuuristen vastakkainasettelujen aiheuttaja itsessään.

Monikultturistien asenteissa on kenen hyvänsä terveellä järjellä ja tunnemaailmalla varustetun kokemusten mukaan (mikäli asiasta on riittävästi kokemusta) jotain sairaalloista, "perverssiä", mutta on vaikea selittää, mitä se on. Monikultturismin kaksinaismoralismi on lähes äärimmilleen vietyä, sen sokeus omille ristiriitaisuuksilleen ja ihannoitujen asiantilojen ja kulttuurien virheille on lähes mielenosoituksellista. Monikultturistien toiminta on ikään kuin suunnattu järkyttämään, ärsyttämään, häiritsemään. Samalla tavalla pseudofeminismi on niin ilmeisen harhaista, että on vaikea uskoa, että pseudofeministit eivät tätä jollain tavalla huomaisi tai jopa tietoisesti edesauttaisi.

Käsittääkseni tämä "perverssiys" on merkittävä, jopa ydinpiirre näissä opeissa. Se ei ole vain ajattelemattomuutta tai vain sinisilmäisyyttä, se on perustavampaa. Ilman tätä "perverssin" elementtiä monikultturismia ei ehkä edes voisi olla. Mitä se "perverssi" sitten on, ja mistä se johtuu?

Teoriani mukaan tavallisen kokijan monikultturismissa näkemä "perverssiys" johtuu pohjimmiltaan opin kannattajien poikkeuksellisista hyvekäsityksistä. Taustalla on humanistien ja lukeneiston suosima ja muodikas ajattelun ja tunteenkäytön pohjavire, jota voisi kutsua "suvaitsevaisuuden hyveeksi". Suvaitseminen, varsinkin vieraisiin kulttuureihin kohdistettuna, on tehty hyveen kaltaiseksi. Ihmiset ovat aina suvainneet monia asioita, ja tätä on arvostettukin, mutta nykyaikainen suvaitsemisen "hyve" kohdistuu varsinkin sellaisiin asioihin, joita ihmiset eivät luonnostaan juuri suvaitsisi. Vastenmielisten asioiden suvaitseminen on vaikeaa, ja ehkä osittain tämä vaikeus on tehnyt siitä niin erehdyttävän hyveenkaltaisen ja saanut sen toimimaan hyveen tavoin. Myös monia perinteisiä hyveitä on vaikea saavuttaa, ja niiden saavuttamisesta kilvoitellaan. Kilvoittelu on hyveiden perinteisen arvostuksen ja aseman eräs avaintekijä.

On vaikea suvaita sellaista, mikä ei ole terveen järjen mukaan hyvää, oikein tai hyödyllistä. Suvaitsevaisuus-hyveen näkökulmasta tämä näyttää siltä, että ihmiset ovat aina "vajavaisia", ja tarvitsevat lisää harjoitusta "hyveen" toteuttamiseksi. Siten on avattu kenttä uudelle kilvoittelulle uuden hyveen parissa. Kilvoittelu on ajan myötä johtanut suvaitsevaisuuden hyveen omaksuneiden ihmisten poliittistenkin näkemysten ajautumiseen entistä kauemmas muiden, tavalliset hyveet omaavien näkemyksistä. Tästä johtuu se, että monikultturistit vaikuttavat kaikkialla lähes "vieraalta kulttuurilta", se johtuu ratkaisevasta erosta arvomaailmassa.

Monelle "suvaitseminen" onkin tärkeää juuri kilvoittelun vuoksi; sillä kun voi osoittaa olevansa parempi ihminen. Alustavasti voisin väittää, että juuri tämän takia monikultturismi on niin "perverssiä", tavallisten asenteiden kanssa räikeän ristiriitainen arvomaailma on tavallaan tarkoituksellista, koska sitä rakentaessa on voitu osoittaa päteminen suvaitsemisessa. Suvaitseminen tässä käsiteltynä hyveenä ei siis ole pelkästään neutraalia sallimista, se on ihannointia. Ilman ihannointia ei voitaisi suvaita edes "neutraalisti" sellaista, mitä on luonnostaan vaikea suvaita, vaan se torjuttaisiin. Ikään kuin suvaitsemis-harjoituksen sivutuotteena opitaan kritiikittömyys ja ihannointi, tunnetaipumus, tehdään siitä tapa, jolla on voimakkaita vaikutuksia monikultturismissa.

Suvaitsemisen hyveen harjoitus ei toki ole vain jonkin sallimista ja ihannointia, vaan se on käänteisesti myös "tavallisuuden", helposti suvaittavissa olevan vastustusta. Se, että jokin asia on helppo suvaita, tekee siitä vähemmän kiinnostavan, jopa vastustettavan. Muistetaan, että suvaitseminen on hyve, sen tarkoitus on päästä korkeammalle. Hyveitä eivät ole tavalliset, itsestäänselvät asiat, vaan niitä täytyy kehittää, ihmistä täytyy jalostaa niiden saavuttamiseksi. Esimerkiksi kyky nauttia ruuasta tai seksistä on ihmisen hengissäsäilymisen kannalta tärkeää. Silti ruuasta tai seksistä nauttiminen on perinteisissä hyvekäsityksissä pikemminkin pahe, ja ylenmääräisistä nautinnoista pidättäytyminen hyve.

Jos jokin asia on "luonnostaan hyvä", ei sitä suvaitsevaisuus-hyveen piirissä arvosteta kovin korkealle, koska sen tavoittelussa ei ole erityistä kilvoiteltavaa. Länsimainen ihminen ja hänen kulttuurinsa on liian välittömästi, helposti ja automaattisen tuntuisesti olemassa vapaamielisine asenteineen, joten näitä ei kovin helpolla "suvaitsevainen" arvosta sellaisenaan. Sen sijaan arvostetaan ei-länsimaista etnistä toiseutta, joka on aina enemmän tai vähemmän haastavaa. Samoin kannatetaan etnisen toiseuden tuomista länteen, vaikka se aiheuttaa haastavia tilanteita. Juuri tämä toiseuden haastavuus on toiseuden "palvonnan" eräs syistä. Monikultturistiset mielipidevaikuttajat eivät ole täysin sinisilmäisiä. Jollain tasolla he tietävät, että monikultturismista aiheutuu vakavia tai ainakin kilvoittelun kannalta riittävän haasteellisia seurauksia, ja tämä osaltaan tekee siitä kiehtovaa. Suvaitsemalla näitä seurauksia ja niiden uhkaa he voivat kilvoitella hyveen toteuttamisessa.

Miksi sitten suvaitsevaisuudella on tämä varjopuoli? Miksi ei riitä, että länsimaalainen ihminen hyväksytään edes neutraalisti, miksi häntä täytyy tämän lisäksi vielä vahingoittaa? Suvaitsevaisuuden hyve syntyi toisen maailmansodan jälkeen, ehkä ennen kaikkea 60-luvulla. Taustalla oli osittain toinen maailmansota, ihmiskunnan suurimpia kärsimyksiä siihen saakka, ja siitä monille jääneet järkyttyneet, pelokkaat ja raivoisat tunteet. Sodan hävinneiden, lähinnä natsien toisia kansoja kohtaan vihamieliset toimet kehittyivät lähes uskonnon paholaiskäsityksiä vastaavaksi vihan kohteeksi. Natsit olivat julistaneet pelastavansa länsimaisen sivilisaation, ihmisen ja rodun. Epäsuorasti mutta hyvin voimakkaasti tästä seurasi, ettei näitä asioita saanut enää puolustaa.

Vuosikymmenten kuluessa alun perin natseihin kohdistettu viha yleistyi ja siirtyi jossain määrin kaiken länsimaisen päälle. Neuvostoliiton ja vasemmistolaisten propaganda hyödynsi tehokkaasti natsien muiston omassa länsimaiden vastaisuudessaan, ja onnistui melko tehokkaasti samaistamaan ylipäätään kaiken länsimaisuuden puolustamisen natseihin. Monille länsimaalaisille jäi natsien muistosta henkinen vamma tai trauma, vakava itsesyytös ja pahimmillaan itseviha, joka usein kohdistuu siihen mitä on omaa; omaan itseen, historiaan, kansaan, kulttuuriin, ulkonäköön; toisinaan myös muiden länsimaalaisten perustaviin puoliin, vaikka ne eivät omia olisikaan. Tämä länsivastaisuus soveltui erityisen hyvin yhteen samoihin aikoihin kehitellyn suvaitsemisen hyveen kanssa sekä tunteellisesti, mielikuvallisesti että aatteellisesti. Vielä on tarkemmin selvitettävä, syntyivätkö länsimaalaisten länsivastaisuus ja suvaitsemisen hyve yhdessä ja toisiaan tukien, ovatko ne loppujen lopuksi sama asia.

Nämä "vastavoimat", läntisyys ja toiseus, ovat siitä lähtien olleet lähes uskonnollisen jumala-saatana- suhteen kaltainen vastakkainasettelu niihin uskoville, esimerkiksi monikultturisteille. Länsimaalaisiin ja näiden puolustajiin liitettyyn "suvaitsemattomuuteen" tai "rasismiin" on alettu kohdistaa samankaltaista hysteeristä, raivokasta vihaa, torjuntaa ja epäinhimillistämistä, kuin entisaikoina paholaisen palvelijoiksi epäiltyihin noitiin tai vääräuskoisiin.

Myös eräs toinen hyve, perinteisempi ja aidompi, vaikuttaa voimakkaasti sekä monikultturismissa, että pseudofeminismissä. Tämä on "sokean uskon" hyve, ja on samankaltainen kuin uskontojen ääriliikkeissä. Se on hyve, jossa aatteellinen oikeaoppisuus täytyy laittaa tosiasiallisuuden edelle, vaikka siitä seuraisi käytännössä huonoja asioita. Tämän hyveen "vaikutuksessa" antiikin kristityt menivät leijonien ruuaksi, koska eivät voineet pettää oikeaa oppiaan. Samaan tapaan pseudofeminismin kannattajat ajavat jopa Euroopan islamistumista, vaikka se käytännössä heikentää naisten asemaa. Samoin monikultturistit kannattavat massamaahanmuuttoa, vaikka se lietsoo vakavia kulttuurillisia yhteenottoja, eikä johda monikulttuuristien ihannetilaan.

Hyveet tai yleisemmin arvot ovat ilmiöinä hyvin eri lajia kuin mielipiteet. Arvoja on lähes mahdotonta perustella, mutta silti ne toimivat usein mielipiteiden perustana, ja ovat siten ratkaisevassa asemassa esimerkiksi kulttuurien maailmankuvassa. Useimmat hyveet kuten kohtuullisuus, uljaus, arvostelukyky ja oikeudenmukaisuus nähdään hyviksi ominaisuuksiksi lähes kulttuurista riippumatta. Perinteiset hyveet ovat lähes kaikkien kansojen ja kulttuurien jakamia, joskin painotus- ja tulkintaeroja on riittävästi aikaansaamaan vakavia konflikteja eri puolilla maailmaa. Nykyinen länsimainen "suvaitsemisen hyve" muistuttaa perinteisiä hyveitä mekanismiltaan, mutta poikkeaa niistä huomattavasti moraaliltaan. Sen moraali on ikään kuin käänteinen, sen toteuttaminen on ristiriidassa monien muiden arvojen kanssa. Siksi se tuntuu niin perverssiltä.

Edellä sanottua ei pidä käsittää siten, että kaikki jonkun monikulttuurisen opinkappaleen toistajat olisivat "suvaitsevaisuus-hyveen" parissa kilvoittelijoita. Monet tällaiset opinkappaleet on yksinkertaisesti omaksuttu mediasta, koulusta tai yleisestä ilmapiiristä. Taustalla on mielipidevaikuttajien, median ja ääriliikkeiden kova monikultturismi, mutta suurin osa monikulttuuriin tavalla tai toisella uskovista ei ehkä ole tämän kirjoituksen tarkoittamia monikultturisteja kieroutuneine arvomaailmoineen. Jos he miettisivät asioita tarkemmin, he havaitsisivat monikultturistiset linjauksensa perustavanlaatuisesti ristiriitaisiksi omien arvojensa kanssa.

sunnuntai 11. tammikuuta 2009

Pseudofeminismin mytologia

Tunnen joitakin näennäisfeministejä. He ovat ihmisinä aivan mukavia ja heidän kanssaan tulee toimeen kuten kenen tahansa muunkin kanssa. Aina siihen asti, kunnes paljastuu, että olen heidän periaatteistaan eri mieltä. Se että olen nainen, ja puhun pseudofeministien käyttämin termein, laimentaa varmasti reaktiota huomattavasti, mutta se on silti voimakas. Se on täydellistä torjuntaa ja kieltämistä. Vasta-argumentti torjutaan automaationa, sitä ei edes pohdita. Järki ei saa kajota siihen ollenkaan, ainoastaan tunne; joko halveksuntaa muistuttava "sääliminen", ylenkatse tai viha. Vasta-argumentti ympäröidään tunteella, ja eristetään siten muusta tietoisuudesta. Se on näin "neutraloitu", eikä estä pseudofeministiä olemasta oikeassa. Vasta-argumentti ei toki ole kokonaan torjuttu, kuten psykologisten teorioiden mukaan voidaan torjua traumatisoiva kokemus. Pseudofeministi voi myöhemminkin palata samaan kysymykseen; hän muistaa, minkä tunteen hän koki viimeksi agrumentin kuullessaan, ja tuntee sen jälleen uudestaan.

Pseudofeministien toiminta tuo mieleen uskonnolliset ääriliikkeet ja kultit. Toistaiseksi minulla ei ole selvää kuvaa siitä, onko näennäisfeminismi uskonto, mutta ainakin se on jotain samantapaista. Pseudofeminismissä, kuten yksijumalaisten uskontojen ääriliikkeissä, oikeiden oppien seuraaminen on jonkinlainen "pyhä tehtävä", jota täytyy toteuttaa vaikka tietäisi, että todellisuudessa toiminta johtaa jopa päinvastaisiin tuloksiin kuin halutaan. Sokeudesta todellisuutta kohtaan on tullut eräänlainen hyve, josta kilvoitellaan. Hieman samalla tavalla monikultturistien suvaitsevaisuus-hyveen parissa kilvoitellaan siitä, kuka suvaitsee eniten sellaista, mitä ei luonnostaan suvaitsisi.

Pseudofeminismissä ja yleensäkin ääriliikkeissä kritiikki suljetaan ulkopuolelle, joten oppirakennelmat pääsevät kasvamaan "umpiossa", vailla kunnollisia yhteyksiä tosimaailmaan. Silloin niistä muodostuu väkisinkin harhaisia, todellisuutta vastaamattomia - myyttejä. Kerron seuraavaksi hieman pseudofeministien mytologian yleispiirteitä.

Samoin kuin ainoa Jumala ja monet isät aurinkoiset, myös pseudofeminismi tarvitsee voimakkaan viholliskuvan, jonka rinnalla pseudofeministi itse voi näyttäytyä hyvänä ja oikeamielisenä olentona. Se vihollinen on valkoinen heteroseksuaalinen mies. Tämä hahmo on lainattu oikeasta feminismistä, jossa sen kanssa pyritään luomaan tasa-arvoinen yhteiskunta. Pseudofeminismissä hahmosta on kuitenkin tehty jotain aivan muuta, myyttinen perivihollinen, joka on lähestulkoon kaikkialla läsnä salamyhkäisine juonineen. Pseudofeministien käsitykset valkoisen miehen roolista ja toiminnasta maailmassa muistuttavatkin uskonnollisia käsityksiä saatanasta.

Pseudofeministit esimerkiksi uskovat, että läntiset yhteiskunnat ovat fallosentrisiä, eli "kyrvän ympärille rakentuneita". Miehen seksuaalisuus on rakentanut "omaa etuaan" ajatellen yhteiskunnat siten, että lähes kaikki yhteiskunnan rakenteet alistavat naista. Lukemattomat arkipäiväisetkin yhteiskunnan piirteet ajavat miehen seksuaalista etua. On vaikea kuvitella, millainen seksuaalinen tai muukaan etu tai mielihalu voisi toimia motiivina tällaiselle ohjailulle (puhumattakaan siitä, miten tämä olisi mahdollista toteuttaa), mutta täytyy muistaa, että pseudofeministeille mies on yksinkertaisesti paha ja haluaa pahaa. Se riittää pohjimmaiseksi selitykseksi. Muut, vähänkään järkevämmät selitykset romuttaisivat harhojen pilvilinnat.

Fallosentrismiä on kaikkialla, mikä on ihmisen luomaa; mainoksissa, autoissa, taloissa, aseissa, sanoissa, tavoissa, vaatteissa. Sinänsä seksuaalisuus kyllä ilmenee monin tavoin osana kulttuuriamme, mutta pseudofeministien mytologiassa valkoisen miehen heteroseksuaalisuus on saanut suhteettoman aseman ja nimenomaan kielteisessä mielessä.

Lisäksi pseudofeminismi on äärimmäisen epäjohdonmukaista: fallosentrismi on erityisesti länsimainen ilmiö. Esimerkiksi paljon länsimaisia patriarkaalisemmat ja mieskuntoa ja -kunniaa korostavammat muslimikulttuurit saavat yleensä vähemmän kritiikkiä naisten alistamisesta, tai ne saatetaan jopa vapauttaa kokonaan "syytteistä". Monet pseudofeministit ovatkin samalla monikultturisteja, ja käytännössä tukevat politiikkaa, joka on tuomassa länteen entistä paljon voimakkaampaa patriarkaattia. Tämä taas huonontaisi naisten asemaa merkittävästi. Jopa naisten asema ollaan valmiita uhraamaan, jos sillä voidaan käydä perivihollisen kimppuun.

Mikä tekee näennäisfeminismistä vaarallista on sama, mikä tekee näennäistieteestä vaarallista. Se esiintyy jonakin, jota se ei todellakaan ole, jonakin jolla on sananvaltaa, mainetta ja arvostusta. Pseudofeminismi pitää feminismin kunniakasta historiaa ja saavutuksia ominaan, ja puhuu feminismin nimissä. Monet uskovat tämän. Osan feministeistä ja muistakin ihmisistä ajatteluun kuuluu muilta omaksuttuja pseudofeministisiä osia, ilman syvempää pseudofeminististä "filosofiaa". Jos tämä filosofia näyttäytyisi kokonaisena ihmiselle, jolle se on entuudestaan vieras, hän torjuisi sen terveellä järjellään. Kulttien tavoin pseudofeminismiin voi kuitenkin ajautua pikku hiljaa, palanen kerrallaan. Meidän feministien tuleekin taistella pseudofeminismiä vastaan kuten tieteilijät taistelevat pseudotiedettä vastaan. Pseudofeminismi mädättää feminismin uljaan nimen ja tarkoituksen, ja uhkaa tuhota ne saavutukset, joiden puolesta feministit ovat taistelleet.

Luonnontieteilijät ovat onnistuneet ansiokkaasti erottautumaan näennäistieteestä. Näennäistietelijät kykenevät kyllä huijaamaan yksittäisiä ihmisiä, mutta eivät esimerkiksi poliittista järjestelmää- ainakaan kovin paljon. Humanististen tieteiden puolella asia onkin jo toinen, kunnollista rajanvetoa ei olla kaikilla aloilla tehty, ja siksi osa tutkimuksesta ei täytä tieteen tunnusmerkkejä. Seuraukset ovat vakavimmillaan koko yhteiskuntaa romuttavia.

Feminismi ei ole tiede (vaikka pseudofeminismi yrittää toisinaan olla sitäkin!), mutta feministien täytyy tehdä samanlainen rajanveto oikeaan ja näennäiseen, kuin luonnontietelijät tekevät, jotta välttäisimme humanistien virheet. Rajanveto on teoriassa hyvinkin yksinkertainen: feminismi pyrkii tasa-arvoon, sekä pohjimmiltaan että toteutukseltaan. Mies ei ole vastustaja vaan kumppani, jonka kanssa tämä tavoite toteutuu. Ei riitä, että joku väittää pyrkivänsä tasa-arvoon, kuten ei myöskään riitä, että joku väittää motiiveitaan tieteellisiksi. Toiminnan on käytännössä ohjattava maailman tilaa kohti tasa-arvoa, ja jos se ei ohjaa, jos se havaitaan virheelliseksi, sen täytyy olla muutettavissa. Myös feminismin täytyy olla "falsifioitavissa" ja kestää itseensä kohdistuva kritiikki ja kokeilujen epäsuotuisat tulokset.

lauantai 10. tammikuuta 2009

Millainen pupu olen?

Millä tavalla muistutan pupua? Sain nimityksen hampaistani ala-asteella. Sittemmin se on alkanut tarkoittaa sitä, että olen ujo ja arka. Minulle opetettiin "arka" käytös yläasteella. Samaa yläastetta kanssani kävi muslimipoikia. He ahdistelivat monia tyttöjä. Eräs luokkani poika valitsi vuorollaan lähes jokaisen luokkani tytön, jolle vakuutteli, että rakastaa vain häntä, ja joillekin myös ehdotteli naimisiin menemistä. Hänestä oli hyvin vaikeaa päästä eroon, ja jos yritti, siitä tuli lähes "perheriita", jota selviteltiin koulun käytävillä. Hän saattoi myös yrittää lääppiä ja suudella, vaikka oltaisiin juteltu vasta muutama minuutti.

Jos tyttö ei halunnut joutua lähennellyksi, piti opetella "selviytymiskeinoja". Muslimipoikaa ei saanut katsoa silmiin, ja jos poika lähestyi, piti lähteä heti pois. Yksin ei kannattanut istua missään. Jos katsoi silmiin, poika saattoi jäädä juttelemaan, ja jos jäi juttelemaan hänen kanssaan, poika saattoi alkaa lääppiä ja/tai vannoa rakkauttaan. Eri pojilla vaikutti olevan eri tavoitteet, mutta molemmat (sekä yllättävät rakkaudentunnustukset että käsien työntäminen vääriin paikkoihin) olivat järkyttävää ahdistelua yläasteikäiselle varsinkin, kun niistä ei tuntunut tulevan loppua millään. Jos halusi, että poika lopettaa lääppimisen, piti suunnilleen riuhtoa itsensä irti. Tämän jälkeen sai aina kuulla muiltakin koulun muslimipojilta, että on huora.

Kannatti myös pukeutua vähemmän paljastavasti ja näyttää tympeältä. Vaikka muslimipoikia oli vain muutama, he muuttivat koko kouluympäristön. Välttyäksemme häirinnältä ja/tai huorittelulta meidän piti alkaa käyttäytyä lähes samaan tapaan kuin jos olisimme vierailulla muslimimaassa, peittää itseämme, olla katsomatta silmiin ja olla vain oman sukupuolemme seurassa. Minulla oli yhteen aikaan jopa "ujohuivi", kaulaliina, jota en ottanut pois tunnilla, ja johon joskus laitoin kasvoni "piiloon" jos nolostuin. Vasta myöhemmin olen käsittänyt, että tämäkin saattoi olla sopeutumista muslimipoikien häirintään.

Meidän piti siis sopeutua koulumme muslimipoikien käsityksiin naisista. Siksi juuri heidän käsityksiinsä, eikä vaikkapa suomalaispoikien tai koulumme muutaman venäläisen ja itäaasialaisen pojan käsityksiin, koska suomalaisten, venäläisten ja itäaasialaisten poikien käsitykset olivat sopeutuneet meihin, ja he kohtelivat meitä hyvin sellaisina kuin olimme. Muslimipoikien käsitysten vastainen toiminta taas kostautui niin inhottavalla tavalla, ettei sitä halunnut kokea.

Ainakin näiden muslimipoikien käsitys naisista oli uskomattoman sovinistinen ja esineellistävä. En tiedä, mitä heidän isänsä ovat heille opettaneet, mutta ainakaan heitä ei oltu opetettu arvostamaan naisia. Näin siis jo peruskoulussa! En ole lainkaan varma, olivatko kaikki näistä pojista edes yläasteikäisiä, osa olisi voinut olla yli kaksikymppisiäkin.

Myöhemmin olen huomannut, ettei kokemukseni ollut vain yksittäistapaus. Länsimaissa on monia kaupunkeja, joiden joillain alueilla naisen ei kannata näyttää "huoralta" (ts. länsimaiselta) lähinnä muslimien asenteiden vuoksi. Länsimaissa on monia muitakin kouluja, joissa muiden oppilaiden opiskelu on helvettiä muslimioppilaiden vuoksi. Monissa kouluissa tilanne on vielä paljon pahempi.

Olen pieni ja ujo otus, joka mielellään panisi päänsä pensaaseen ja pakenisi maailman vaaroja omaan pieneen koloonsa. En kuitenkaan voi tehdä niin, koska paljon isommat ja vahvemmat otukset ovat panneet päänsä pensaaseen, ja kieltäytyneet jääräpäisesti näkemästä muuta kuin ideologiansa värittämät, ruusuiset kuvitelmansa. Jos en olisi feministi, kehottaisin monia suomalaismiehiä häpeämään sitä, että eivät tee juuri mitään naistensa puolustamiseksi. Haukkuisin heidät epämiehiksi siksi, koska he eivät edes uskalla nähdä sitä, mitä pieni pupu uskaltaa. Tämä voisi jopa tehota, onhan miehuus arka asia monelle. Feministinä en kuitenkaan voi tehdä niin. Myös surkimukset ovat miehiä siinä missä muutkin. Surkimuksissa on myös paljon naisia. Sukupuoli ei ole ihmisen mitta.

perjantai 9. tammikuuta 2009

Ymmärtäkää meitä feministejä

Tämä viesti on suunnattu varsinkin nykyään äänessä oleviin näennäisiin "feministeihin" pettyneille. Koko feminismi-termi on saanut huonon kaiun näiden ihmisten vuoksi, osin aiheesta, osin kuitenkin myös aiheetta.

Varsinaiset "oikeat" feministit eivät ole useimmiten uskaltaneet nousta vastustamaan näennäisfeminismiä, osa on kääntynytkin näennäisyyteen. Näennäisfeministit eivät kuitenkaan edusta aitoa feminismiä, heidän tavoitteensa ovat monissa tapauksissa jopa vastakkaiset tavoitteidemme kanssa. Näennäisfeministit eivät kannata tasa-arvoa, vaan syrjintää. Feminismi on hyvä ja arvokas aate, jonka ansiosta länsimaalainen nainen on saanut ennenkuulumattomat oikeudet ja vapaudet. Näennäisfeminismi on toinen, paljon uudempi aate, joka on vain lainannut feminismin nimen.

Näennäisfeminismin suhde feminismiin on kuin näennäistieteen suhde tieteeseen. Tieteeseen kohdistuu suurta arvostusta sen saavutusten ansiosta, ja tämän arvostuksen jakamisen toivossa luodaan oppeja, jotka jäljittelevät tiedettä päällisin puolin, vaikka eivät jaa tieteen perusteita. Samoin feminismillä on ollut ja on edelleen joidenkin mielessä hyvä maine sen kiistämättömien saavutusten ansiosta, ja tämä maine on houkutellut jäljittelijöitä.

Päin vastoin kuin tiede, feminismi on yhden konkreettisen asian liike, se pyrkii vain tasa-arvoon. Tiede taas pyrkii aina kehittämään uutta, hiomaan teorioita entistä paremmin vastaamaan todellisuutta. Tiede ei ole koskaan valmista, koska ihmisen ymmärrys on aina rajallinen. Feminismin merkittävimpien tavoitteiden taas katsottiin pitkälti toteutuneen. Saavutettuja etuja alettiin pitää lähes itsestäänselvyyksinä, ja feminismi kääntyi pikkuasioiden parissa puuhasteluksi. Varsinainen "suurten asioiden" feminismi päästettiin retuperälle. Tämä oli vakava virhe.

Länsimaiden feminismi laimeni huomattavasti, kun huutavin tilaus feminismille näytti loppuneen. Tieteen "terä" ei koskaan tylsy, koska ihminen kokee jatkuvasti suurta tarvetta tyydyttää uteliaisuuttaan ja ymmärtää ympäristöään. Jos maailman tosiasiat katsottaisiin täysin ymmärretyiksi, tiede pysähtyisi ja dogmatisoituisi, ja olisi pian tiensä päässä.

Juuri näin kävi feminismille. Feminismin tärkeimmät tavoitteet katsottiin saavutetuiksi, ja feminismin ei enää katsottu tarvitsevan välttämättä uusiutumista ja aktiivista hereilläoloa. Feminismin kehitys pysähtyi, kun mikään ulkoinen seikka ei näyttänyt enää vaativan ehdottomasti lisää sisäistä kehitystä. Osa feminismiä jatkoi kuitenkin kehitystään suuntaan, joka ei enää ollut varsinaista feminismiä. Tarpeen sopeutua ulkoisiin realiteetteihin puuttuessa tämä "feminismi" alkoi kääntyä sisäänpäin, sen kannattajien omiin mieltymyksiin. Feminismin pitkä perinne miesten aseman "haastajana" tulkittiin uudelleen siten, että mies oli vastustaja sinänsä, eikä enää toinen tavoitellun tasa-arvon osapuolista. Miehen lyömisestä tuli tavoite itsessään. Tällä tavoitteella ei ollut enää mitään tekemistä feminismin kanssa.

Samalla tavoin kuin tiede alkaisi hyvin pian muistuttaa uskontoa kehityksensä pysähdyttyä, alkoi myös näennäisfeminismi muistuttaa uskontoa. Tavoitteiden saavuttamista tärkeämmäksi tuli toimia ja ajatella opillisesti oikein. Jopa tosiasiallisesti naisten asemaa heikentävät tavoitteet ovat näennäisfeminismissä täysin hyväksyttäviä, jos ne päällisin puolin vastaavat oppeja.

Näennäisfeministien opeissa on paljon yhteyksiä monikultturismin oppien kanssa. Molemmat ovat uskonnon kaltaisia "kultteja", joiden maailmankuva on äärimmäisen mustavalkoinen. Molemmat perustuvat opilliseen oikeaoppisuuteen, ja molempien viestintä perustuu oikeiden sanojen ja ilmausten käyttöön sen sijasta, että yritettäisiin ajaa selviä tavoitteita tai keskustella asioista. Useimmiten tavoitteet näissä opeissa ovatkin hyvin kaukana siitä, millaista asiantilaa toiminta todella edesauttaa. Kumpikaan "kultti" ei myöskään siedä kritiikkiä, ja vastaa kritiikkiin tunteenomaisesti ja jyrkästi leimaten ja epäinhimillistäen kriitikot.

Monissa uskonnollisissa kulteissa, kuten myös näennäisfeminismissä ja monikultturismissa, leimataan oikeiden oppien vastainen kritiikki tai väärien sanojen ja ilmausten käyttö pahimman mahdollisen vastustajan toiminnaksi. Kiihkouskovaisille tämä vastustaja on esimerkiksi paholainen. Monikultturismissa ja näennäisfeminismissä suurin vastustaja on länsimainen mies, varsinkin silloin, jos länsimainen mies puolustaa jotain itselleen tärkeitä asioita, kuten länsimaista miestä - tai länsimaista naista. Paradoksaalisesti jopa länsimaisen miehen huoli länsimaisen naisen turvallisuudesta ja oikeuksista nähdään vihollisena. Näennäisfeminismin tulilinjalle onkin joutunut jopa feminismi.

Alan itse käsittää, miksi feminismin maine on niin perusteellisesti loattu. Kuka tahansa tervejärkinen ihminen vastustaa tuollaista kulttia.

Näennäisfeminismi ei kuitenkaan ole feminismin koko kuva. On myös paljon meitä aitoja feministejä, jotka kannatamme tasa-arvoa, emmekä tue näennäisfeminismiä sen enempää kuin tieteilijät pseudotiedettä. Feministit ovat kuitenkin puun ja kuoren välissä, koska toisaalta feministi-sanalla on jo paha kaiku, ja toisaalta agressiivinen näennäisfeminismi pyrkii houkuttelemaan tai painostamaan meitä puolelleen.

Sitten on niitä feministejä, jotka ovat aidosti ihmeissään feminismin huonosta maineesta. He kannattavat tasa-arvoa, eivätkä käsitä, että feministeihin kohdistuva kritiikki kohdistuu toiseen oppiin, jolla ei ole juuri mitään tekemistä heidän oman ajattelunsa kanssa. Kritiikki voi tuntua käsittämättömältä feminististä, joka ei jaa kritiikin aiheena olevia näkemyksiä. Pahimmassa tapauksessa tämä voi tehdä feministille tunteen joutumisesta väärin kohdelluksi, ja tämä voi jopa ajaa hänet katkeraan pseudofeminismiin.

On feministien oikeus ja kaikkien etu, että feminismi opitaan erottamaan näennäisfeminismistä. Oikea feminismi ei ole ansainnut näennäisfeminismin itse itselleen luomaa huonoa mainetta. Oikealla feminismillä on edelleen merkittävä tehtävä.

Toivon feminismin kriitikoilta ymmärrystä meidän feministien tilanteelle. Toinen, feminismistä kehittynyt, mutta ei enää feminismiä edustava oppi käyttää meidän nimeämme ja ylpeilee meidän historiallamme, kuten pseudotiede pyrkii hyötymään tieteen maineesta. Pseudofeminismi on kuitenkin loannut sen feminismin maineen, minkä se on pystynyt varastamaan. Toivon, että pseudofeminismi opittaisiin erottamaan oikeasta feminismistä, ja näitä kahta käsiteltäisiin erikseen.

Ymmärrystä tarvitaan kuitenkin myös meidän feministien taholta. Puhdistaaksemme feminismin mainetta meidän tulee kertoa mahdollisimman laajasti ja avoimesti, mitä on oikea feminismi, ja millaiset opit eivät sitä edusta. Tämä blogi pyrkii muun muassa siihen, feminismin maineen palauttamiseen. Olemme itse osasyyllisiä ongelmiimme, koska emme ole tehneet riittävän selvää pesäeroa pseudofeminismiin. Jos meihin kohdistetaan kritiikkiä, jonka oikea osoite olisi pseudofeminismi, ei meidän auta puolustella pseudofeminismiä tai selitellä sitä parhain päin, vaan kertoa, että se ei ole feminismiä.

torstai 8. tammikuuta 2009

Jostain täytyy aloittaa

En vielä tiedä, millainen tästä blogista tulee. Aion kuitenkin yrittää saada jotain aikaan. Olen pieni tyttönen, ja hyvin huolissani Suomen ja länsimaiden tulevaisuudesta. Tässä blogissa aion keskittyä varsinkin monikultturismiin, islamistumiseen ja maahanmuuttoon sekä siihen, miten naisena ja feministinä koen nämä ilmiöt ja niiden vaikutukset.

Olen perinteinen ja "oikea" feministi, kuten isoäitini, sukupuolten välisen tasa-arvon kannattaja. Feminismi on edistänyt länsimaita suunnattomasti esimerkiksi 1800-luvulta, ja nykyisin feministiset ajatukset ovat melko arkipäiväisiä. Esimerkiksi se, että naiset saavat samanlaisen kohtelun lain edessä, on lähes itsestäänselvyys. Siksi feminismin arvo on alkanut unohtua ja feministi-sanakin menettää merkitystään. Feminismi ei kuitenkaan saa unohtua, sitä tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa ehkä kipeämmin kuin vuosikymmeniin. Naisten tasa-arvo ei ole itsestäänselvyys, vaan se on saatu aikaan vain rajoitetulle alueelle (lähinnä länsimaihin), työllä ja tuskalla vuosikymmenten kuluessa. Feminismillä ei ole vieläkään sijaa kaikissa yhteiskunnissa eikä suurimmassa osassa kulttuureita.

En ole sellainen "feministi", jollaisia nykyisin äänekkäimmät "feministeiksi" itseään kutsuvat ovat. He eivät ole oikeita feministejä, koska heille "feminismi" on vain yksi tapa muiden joukossa hyökätä länsimaalaista miestä vastaan. Monet heistä eivät kannata tasa-arvoa, vaan esimerkiksi haluavat sukupuolikiintiöitä, eli päästää jonkun töihin tai opiskelemaan sopivamman ehdokkaan ohi sen perusteella, mitä hänellä on jalkojensa välissä. Tämä on sukupuolista syrjintää, ei tasa-arvoa, eikä sillä ole mitään tekemistä oikean feminismin kanssa, sen feminismin, joka teki länsimaista tasa-arvoisia ja vapaita myös naisille. Sen feminismin, jonka ansiosta Suomen naiset saivat äänioikeuden samaan aikaan kuin Suomen miehetkin.

Kutsun jatkossa feminismiksi alkuperäistä feminismiä, jonka tavoite on tasa-arvo. "Feminismin" nimellä kulkevaa äänekästä aatetta, jonka tavoite on selvästi jotain muuta kuin tasa-arvo, taas kutsun näennäisfeminismiksi. Ja sitä se onkin: se on vain ottanut feminismin käsitteen käyttöönsä, jakamatta sen tavoitteita tai filosofiaa. Tulen blogissani tutkimaan tarkemmin tätä eroa. Käsittääkseni näennäinen "feminismi" on merkittävä uhka länsimaisten naisten oikeuksille. Siis naisten. Se tähtää kyllä miesten aseman heikentämiseen, mutta se käyttää siihen keinoja, jotka vahingoittavat jo nyt naisia enemmän.

Näennäisfeminismi on osa laajempaa aatteellista ilmapiiriä, jossa uhristatus tai sen puuttuminen ratkaisee ihmisen oikeudet ja arvon, ja ilman uhristatusta jäävät, lähinnä länsimaalaiset miehet, nähdään vastustajina. Ihmiset on asetettu hierarkiaan, jossa suurimman uhristatuksen omaavat ovat ylimpänä, pienimmän taas alimpana. Alinta pohjasakkaa ovat länsimaiset miehet. Aidon feminismin kanssa tällä ei ole juuri muuta yhteistä kuin kilvoittelu länsimaalaisen miehen kanssa. Länsimaisen miehen "haastaminen" ei kuitenkaan ollut alkuperäisen feminismin määränpää. Se oli vain keino saavuttaa tasa-arvo.

Länsimainen mies ei ole enää merkittävimmästä päästä oleva uhka naisten oikeuksille ja vapauksille. Länsimainen mies on ihan hyvä kumppani, joka tahtoo luoda kanssamme sellaisen yhteiskunnan, josta esiäitimme vain haaveilivat.

Suuremman uhan muodostavat jo näennäisfeministit itse. Kuten mainitsin, näennäisfeminismi on osa laajempaa asenneilmapiiriä. Siihen kuuluu myös monikultturismi, jonka varjolla länsimaiden asenteellista ja enenevässä määrin myös poliittista ilmapiiriä muokataan takaisin perinteisiin, patriarkaalisiin asenteisiin. Asenteisiin, joissa nainen on toisarvoinen. Tämän muutoksen aiheuttaa varsinkin monikultturismiin kuuluva maahanmuutto patriarkaalisista kulttuureista, sekä näennäisfeministien merkillinen halu tukea erityisen patriarkaalisia kulttuureita, mikäli ne eivät ole länsimaalaista alkuperää. Monikulttuurisesti ajattelevat eivät yleensä edes pyri sopeuttamaan länteen patriarkaalisten, naista syrjivien kulttuurien edustajia, vaan tukevat heidän vanhoillisia periaatteitaan.

Näennäisfeministien ja muiden monikultturistien ajaman politiikan ansiosta länsimainen nainen (niin maahanmuuttajataustainen kuin alkuperäisväestöön kuuluvakin) joutuu entistä useammin pahoinpitelyn, silpomisen, kunniamurhan tai seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi, tai hänen oikeuksiaan muuten rajoitetaan. Näennäisfeministit eivät lähteneet viemään feminismin ideaa länsimaiden ulkopuolelle, vaikka se on toiminut täällä erinomaisesti. Sen sijaan he kutsuivat sovinismin ja patriarkaatin levittäytymään takaisin länteen. Heillä ei ole mitään tekemistä feminismin kanssa.