Pelottavat rasistit ja kielen valta

Viime vuosina Suomesta on kuulunut yhä huolestuttavampia uutisia. Rasistit ovat tulleet runsaslukuisina esiin, mahdollisesti jopa natsit. Heitä on varsinkin internetissä, ja heidän toimintansa on "uhka arjen turvallisuudelle". Poliisi, lakimiehet, poliitikot ja varsinkin eräät toimittajat ja mediat ovat jo täydessä työssä torjumassa hirmuista uhkaa. Tämän pakokauhun keskellä näyttää siltä, että uhka on äärimmäisen vakava, että rasistit ovat aivan juuri kaappaamassa vallan maassa tai tekemässä jotain muuta järisyttävää. Tilanne on niin vakava, että jopa sananvapautta ja muita länsimaisen yhteiskunnan kannalta perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia ollaan valmiita rajoittamaan vaaran torjumiseksi. Koko yhteiskunta huojuu ja halkeilee, kun sen perustuksista viedään kiviä muurille torjumaan synkkää uhkaa. Mutta keitä ovat nämä myyttiset olennot, rasistit ja natsit? Mistä he ovat tulleet Suomeen, mitä he aikovat tehdä, ja miksi näyttää siltä, että heitä pelätään paniikissa?

Rasismi tarkoittaa alun perin tietoista, sanoiksi puettavissa olevaa ajatusta, että rodut ovat keskenään eriarvoisia. Rasistien maailmankuvassa rodut muodostavat arvoasteikon, jossa toiset ovat parempia ja arvokkaampia kuin toiset. Arvoasteikoilla on puolustettu eri rotujen epätasa-arvoista kohtelua, esimerkiksi läntistä siirtomaavaltaa. Sittemmin sanalla "rasismi" on alettu tarkoittaa myös muun etnisen piirteen varjolla harjoitettavaa epätasa-arvoa ja syrjintää. Tämä käsitteen laajentaminen on ollut ymmärrettävää, sillä ihmisiä on syrjitty myös muiden etnisten piirteiden kuin rodun perusteella.

Rasismin käsitteeseen on kiinnitetty tiiviisti myös vihan käsite, ja nykyisin rasismiksi onkin alettu erityisesti kutsua toisissa osoitettua vihan tunnetta jotain etnisyyttä kohtaan. Tämä on jo merkittävä muutos alkuperäisiin rotuasteikkoihin, mutta sekin on jokseenkin ymmärrettävää, sillä vihaaminen on liittynyt jossain määrin alkuperäiseenkin rasismiin. Toisaalta tunne-rasismille on luotu uusi termi, ksenofobia, jossa on yhdistetty toiseuden ja fobian käsitteet, ja siten medikalisoitu oletettu tunnetila, tehty siitä näennäisesti lääketieteellinen ongelma.

Rasismi-sana ja rasismin käsite ovat kuitenkin hajonneet tästäkin. Niiden melko yksinkertaiset määritelmät on useaan kertaan muotoiltu uuteen uskoon, ja eri tahoilla on omat määritelmänsä. Usein myös käytännöt rasismin osoittamisessa eroavat huomattavasti osoittamisessa näennäisesti käytetyistä periaatteista. Rasismiksi on alettu kutsua mitä moninaisimpia ilmiöitä, ja toisia vastaavia taas jätetty kutsumatta, jopa riippumatta siitä, miten samat kutsujat määrittelisivät rasismin, jos sitä heiltä kysyttäisiin. Rasismi-sana on lähes täysin kadottanut alkuperäisen merkityksensä ja johdonmukaisuutensa jouduttuaan poliittiseen käyttöön ja muokkauksen kohteeksi. Miksi näin on käynyt?

Rasismin käsite oli liian voimakas, jotta ihmiset olisivat kehdanneet jättää sen rauhaan, se oli liian tehokas väline jätettäväksi vain oikeiden rasistien osoittamiseen. Rasismin käsitteellä on raskas historiallinen painolasti, jota monet poliittiset ja sosiaaliset toimijat ovat opetelleet vierittämään vastustajiensa päälle. Mikäli joku onnistuu rinnastamaan toisella tavalla ajattelevan rasismiin tai natseihin, se toimii paremmin tämän mielipiteitä vastaan kuin moni asia-argumentti. Ajatus rasismista tai natsismista synnyttää monissa niin silmitöntä vihaa tai pelkoa, että sillä leimattujen voi olla hyvin vaikea puolustautua tai saada puheenvuoroa. Usein rasismisyytöksellä suoranaisesti korvataan puuttuva argumentti. Kun vastapuoli on "rasisti", hänen kanssaan ei edes tarvitse keskustella.

Natsien toiminnasta jäi eurooppalaisille voimakas syyllisyydentunne, pelkoa ja vihaa. Radikaali vasemmisto ja neuvostopropaganda valjastivat tämän traumaattisen muiston poliittiseksi aseekseen, ja onnistuivat muokkaamaan natsismin, fasismin ja rasismin käsitteiden käyttöä siten, että niihin liittyvä äärimmäinen syyllistävyys ja epäinhimillistäminen alkoivat osoittaa kohti länsimaalaisuuden puolustamista ja puolustajia. Natsit olivat väittäneet puolustavansa eurooppalaisia, ja tästä saatiin johdettua kääntäen, että eurooppalaisuuden puolustaja on natsi. Ainakin jos hän on ihan tosissaan, eikä ihan oikeasti halua kulttuurinsa katoavan tai kärsivän vahinkoa.

Äärivasemmisto oppi turvautumaan rinnastuksiin, koska sen argumentit olivat usein heikot. Vastaanväittäjä oli jotenkin saatava "pois pelistä" tarvitsematta oikeasti vastata. Äärivasemmisto alkoi kehittää eräänlaista "immuniteettiä" arvostelua kohtaan, piirre joka sillä on edelleen. Tehokkuutensa ja helppoutensa vuoksi natsi- ja rasistirinnastuksista tuli erittäin suosittuja. Niistä tuli radikaalin vasemmistolaisen ajattelun kulmakiviä. Itseään puolustavan eurooppalaisen perikuvasta tuli ikivihollinen, joka oli lähes kaiken pahan takana, ja jota vastaan politiikka täytyi suunnitella.

Äärivasemmiston omat sanojen painotukset ja määritykset olisivat voineet jäädä pelkästään heidän itsensä käyttöön, "rasismi" uudessa merkityksessään olisi voinut jäädä äärivasemmiston sisäpiirin leimatermiksi ulkoisten uhkien demonisointiin. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Laitavasemmiston "rasismista" ja muista uusista käsitteistä tuli valtapolitiikan työkaluja ja toisaalta poliittisia voimatekijöitä.

Miten valtavirran poliittiset toimijat ja vaikuttajat, vaikka olisivat olleet jyrkästikin eri mieltä äärivasemmiston periaatteista, suostuivat omaksumaan äärivasemmiston asenteellisen kielen? Miten ihmiset suostuivat omaksumaan leimatermejä, jotka oli suunnattu heidän omia periaatteitaan vastaan? Tähän en voi vielä antaa tyhjentävää vastausta, ja käsittääkseni sen etsiminen on edelleen kesken muillakin kuin minulla. Äärivasemmiston propagandan ja julistustyön voimakkuus ei olisi tähän yksin riittänyt. Kylmän sodan vastakkainasettelu oli hyvin kärjistynyt, ja vastapuolen propagandaa kohtaan osattiin olla kriittisiä.

Merkittävä, vaikka ei varmasti ainoa syy äärivasemmiston kielen yleistymiseen oli yleinen valveutumattomuus tämän vaikutuskeinon voimasta. Suora sanallinen propaganda voitiin torjua helpommin, mutta kielen sisällön muuttamisen kautta äärivasemmiston käsitykset pääsivät silti leviämään vaivihkaa ja melko huomaamatta. Äärivasemmisto oli ja on yhä kiihkeän innokas määrittelemään sanoja ja lataamaan niihin haluamiaan merkityksiä, eikä se kohdannut tässä juuri kilpailua (lukuun ottamatta tietenkään luonnollista kielen kehitystä). Muita poliitisia toimijoita ei ehkä kiinnostanut muokata sanoja, jotka saattoivat vaikuttaa epäolennaisilta sen rinnalla, mitä sanojen avulla sanotaan. Tämä oli käsittääkseni vakava virhe, koska kielen määrittäjällä on erittäin suuri valta.

Kielen valta on "näkymätöntä", emmekä yleensä ole tietoisia siitä. Tässä vallankäytössä ei suoraan anneta uusia mielipiteitä sanoiksi puettuna informaationa, vaan näkemykset istutetaan sanojen merkityksiin ja sanoihin kiinnitettyihin mielleyhtymiin. Jos pysyt sanoissasi, mutta toinen muuttaa niiden merkityksen, muuttuu myös se mitä yrität sanoa. Jos sanot neutraalin sanan ja pysyt sanasi takana, mutta toinen demonisoi sen sanan, hän demonisoi sinut. Nämä olivat kärjistettyjä esimerkkejä, mutta tähän tapaan se toimii.

Äärilaidan vihervasemmistolaiset ovat edelleen lähes pakkomielteenomaisen kiinnostuneita sanoista. He keskittyvät kieleen pikemminkin kuin siihen maailmaan, mitä kieli kuvaa. He määrittelevät jatkuvasti sanoja uudelleen. Toisaalta sellaisia sanoja, joita joku muu on määritellyt, he usein pyrkivät poistamaan käytöstä. Kun sanaan on esimerkiksi tavallinen kansa ladannut riittävästi omia merkityksiään ja mielleyhtymiään, siitä voi tulla vihervasemmistolle "paha sana", ja sen käyttö pyritään torjumaan jopa lain avulla. Tämän kohtalon ovat kokeneet monet vihervasemmiston arvostaman "toiseuden" edustajien nimitykset. Jotkut ryhmät ovatkin vaihtaneet nimitystään useampaan kertaan.

Edelleen vihervasemmisto tuottaa lähes jatkuvana virtana uudissanoja petyttyään vanhoihin, esimerkiksi kiertoilmauksia sanoille, joiden merkityksen muut ovat päässeet "pilaamaan". Toisaalta sellaiset sanat, jotka ovat vihervasemmistolle erittäin tärkeitä poliittisia lyömäaseita, kuten "rasisti", "fasisti" ja "natsi", löytävät jatkuvasti uutta käyttöä ja uusia merkityksiä. "Natseja" tulee olemaan aivan yhtä kauan kuin (nykyisen kaltaista) vihervasemmistoa, yhtä kauan natsileimat löytävät uusia osoitteita. Jos kielestä voitaisiin päätellä länsimaiden tila, näyttäisi siltä, että fasisteja, natseja ja rasisteja liikkuu keskuudessamme ehkä yhtä paljon kuin Natsi-Saksan aikana.

Nähdäkseni vihervasemmiston valta perustuu lähes täysin heidän rooliinsa kielen muokkaamisessa. Heidän käyttämänsä kieli laajenee muun vihervasemmiston käyttöön melkein sellaisenaan, ja tästä taas vain pienen kynnyksen yli koko valtavirran politiikkaan ja tiedonvälitykseen. Valtavirran politiikka ajaa sitten vihervasemmiston "asiaa" eteenpäin, muun muassa kieltämällä "pahoja sanoja" jopa lain avulla, ja ottamalla virallisesti käyttöön uusia. Kaikki eivät taivu vihervasemmiston kieleen, mutta taipumattomilla, "oman kielensä" puhujilla ei yleensä ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa politiikassa tai mediassa. Heidät leimataan ääriliikkeiksi ja sellaisina marginalisoidaan.

Äärivasemmiston voittokulku juuri kielen muokkauksen alueella on saanut myös seuraajia. Myös muut valtapolitiikan toimijat ovat alkaneet omaksua tätä toimivaksi todettua vaikutuskeinoa. Äärivasemmiston toimintaa jäljittelevät ovat kuitenkin useimmiten omaksuneet huomaamattaan monet äärivasemmistolaiset painotukset. Kukaan ei ole suoranaisesti alkanut muodostaa omaa kilpailevaa "kieltään", vaan uudetkin kielen muokkaajat ovat vain laittaneet kauhansa samaan soppaan, jatkaneet vihervasemmiston linjalla. Täytyy huomata, että tässä yhteydessä kielen "vasemmistolaisilla" painotuksilla ei ole juuri mitään tekemistä vasemmistolaisen talouspolitiikan kanssa, vaan ne liittyvät kylmän sodan aikaisiin sekä uudempiin, monikultturistisiin vastakkainasetteluihin, joissa toinen osapuoli on lähes aina länsimainen ihminen.

Nyt pääsemme vihdoin nykyhetkeen ja siihen, mitä Suomelle on tapahtumassa rasistien hyökätessä. Vallanpitäjien motiivi näennäiseen pelkoon ja varautumiseen on ilmeisen poliittinen. Netissä ei ole natseja tai rasisteja enempää kuin muuallakaan, heitä ei ole nykyisin entistä enempää, eivätkä he ole aktiivisempia kuin ennen. Esimerkiksi usnatsit ja skinit ovat todella harvinaisia. Rasisti- ja natsileimojen kohteeksi ovatkin joutuneet aivan muut ihmiset ja aatteet, lähinnä nykyisen monikulttuurisuus- ja maahanmuuttopolitiikan kriitikot.

Maahanmuuttopolitiikan tai monikultturismin arvostelulla ei ole loogista yhtäläisyyttä rasismin kanssa, eikä tällaista yhtäläisyyttä ole edes pyritty osoittamaan. Yhtäläisyys on mielikuvallinen, se on keinotekoisesti luotu, jotta kriitikot voitaisiin leimata sen avulla. Nykyisin vallassa olevan politiikan kriitikot ovat toisinajattelijoita, ja sellaisina heidät koetaan uhaksi harjoitetulle politiikalle ja sen ideologialle. Toisaalta" rasisteilla" voidaan myös pelotella ihmiset suostumaan demokratian kavennuksiin. Tämä on jo onnistunut monissa länsimaissa, ja alkaa tuottaa tulosta Suomessakin. "Rasistit" täytyy vain jotenkin onnistua pitämään pinnalla ja huomion kohteina.

Koska rasismin, fasismin, natsismin tms. leimat ovat tehokkaita poliittisia aseita ja näennäisesti liimattavissa monikultturismin kritiikkiin (koska sen voi kokea puolustavan länsimaalaisuutta), on näitä leimoja käytetty sumeilematta. Vallankäyttäjät ja valtapolitiikan tukijat tavallaan haluavat Suomeen rasisteja. Jos valtapolitiikan arvostelijat olisivat rasisteja, nämä voitaisiin sellaisina vaientaa ja marginalisoida jopa lainsäädännön avulla. Siksi valtapolitiikan tukijat jääräpäisesti kieltäytyvät näkemästä kriitikoissaan muuta kuin rasisteja. Kaikki rasisti- ja natsileimojen lyöjät eivät ole täysin tyhmiä tai sinisilmäisiä, vaan sokeus tosiasioille on osin poliittista ja tarkoituksellista. Jos maahanmuuttokriitikoita ei demonisoitaisi, monikultturistista politiikkaa olisi lähes mahdotonta ajaa. Monikultturismi perustuu natsikorttiin.