Pseudofeminismin mytologia

Tunnen joitakin näennäisfeministejä. He ovat ihmisinä aivan mukavia ja heidän kanssaan tulee toimeen kuten kenen tahansa muunkin kanssa. Aina siihen asti, kunnes paljastuu, että olen heidän periaatteistaan eri mieltä. Se että olen nainen, ja puhun pseudofeministien käyttämin termein, laimentaa varmasti reaktiota huomattavasti, mutta se on silti voimakas. Se on täydellistä torjuntaa ja kieltämistä. Vasta-argumentti torjutaan automaationa, sitä ei edes pohdita. Järki ei saa kajota siihen ollenkaan, ainoastaan tunne; joko halveksuntaa muistuttava "sääliminen", ylenkatse tai viha. Vasta-argumentti ympäröidään tunteella, ja eristetään siten muusta tietoisuudesta. Se on näin "neutraloitu", eikä estä pseudofeministiä olemasta oikeassa. Vasta-argumentti ei toki ole kokonaan torjuttu, kuten psykologisten teorioiden mukaan voidaan torjua traumatisoiva kokemus. Pseudofeministi voi myöhemminkin palata samaan kysymykseen; hän muistaa, minkä tunteen hän koki viimeksi agrumentin kuullessaan, ja tuntee sen jälleen uudestaan.

Pseudofeministien toiminta tuo mieleen uskonnolliset ääriliikkeet ja kultit. Toistaiseksi minulla ei ole selvää kuvaa siitä, onko näennäisfeminismi uskonto, mutta ainakin se on jotain samantapaista. Pseudofeminismissä, kuten yksijumalaisten uskontojen ääriliikkeissä, oikeiden oppien seuraaminen on jonkinlainen "pyhä tehtävä", jota täytyy toteuttaa vaikka tietäisi, että todellisuudessa toiminta johtaa jopa päinvastaisiin tuloksiin kuin halutaan. Sokeudesta todellisuutta kohtaan on tullut eräänlainen hyve, josta kilvoitellaan. Hieman samalla tavalla monikultturistien suvaitsevaisuus-hyveen parissa kilvoitellaan siitä, kuka suvaitsee eniten sellaista, mitä ei luonnostaan suvaitsisi.

Pseudofeminismissä ja yleensäkin ääriliikkeissä kritiikki suljetaan ulkopuolelle, joten oppirakennelmat pääsevät kasvamaan "umpiossa", vailla kunnollisia yhteyksiä tosimaailmaan. Silloin niistä muodostuu väkisinkin harhaisia, todellisuutta vastaamattomia - myyttejä. Kerron seuraavaksi hieman pseudofeministien mytologian yleispiirteitä.

Samoin kuin ainoa Jumala ja monet isät aurinkoiset, myös pseudofeminismi tarvitsee voimakkaan viholliskuvan, jonka rinnalla pseudofeministi itse voi näyttäytyä hyvänä ja oikeamielisenä olentona. Se vihollinen on valkoinen heteroseksuaalinen mies. Tämä hahmo on lainattu oikeasta feminismistä, jossa sen kanssa pyritään luomaan tasa-arvoinen yhteiskunta. Pseudofeminismissä hahmosta on kuitenkin tehty jotain aivan muuta, myyttinen perivihollinen, joka on lähestulkoon kaikkialla läsnä salamyhkäisine juonineen. Pseudofeministien käsitykset valkoisen miehen roolista ja toiminnasta maailmassa muistuttavatkin uskonnollisia käsityksiä saatanasta.

Pseudofeministit esimerkiksi uskovat, että läntiset yhteiskunnat ovat fallosentrisiä, eli "kyrvän ympärille rakentuneita". Miehen seksuaalisuus on rakentanut "omaa etuaan" ajatellen yhteiskunnat siten, että lähes kaikki yhteiskunnan rakenteet alistavat naista. Lukemattomat arkipäiväisetkin yhteiskunnan piirteet ajavat miehen seksuaalista etua. On vaikea kuvitella, millainen seksuaalinen tai muukaan etu tai mielihalu voisi toimia motiivina tällaiselle ohjailulle (puhumattakaan siitä, miten tämä olisi mahdollista toteuttaa), mutta täytyy muistaa, että pseudofeministeille mies on yksinkertaisesti paha ja haluaa pahaa. Se riittää pohjimmaiseksi selitykseksi. Muut, vähänkään järkevämmät selitykset romuttaisivat harhojen pilvilinnat.

Fallosentrismiä on kaikkialla, mikä on ihmisen luomaa; mainoksissa, autoissa, taloissa, aseissa, sanoissa, tavoissa, vaatteissa. Sinänsä seksuaalisuus kyllä ilmenee monin tavoin osana kulttuuriamme, mutta pseudofeministien mytologiassa valkoisen miehen heteroseksuaalisuus on saanut suhteettoman aseman ja nimenomaan kielteisessä mielessä.

Lisäksi pseudofeminismi on äärimmäisen epäjohdonmukaista: fallosentrismi on erityisesti länsimainen ilmiö. Esimerkiksi paljon länsimaisia patriarkaalisemmat ja mieskuntoa ja -kunniaa korostavammat muslimikulttuurit saavat yleensä vähemmän kritiikkiä naisten alistamisesta, tai ne saatetaan jopa vapauttaa kokonaan "syytteistä". Monet pseudofeministit ovatkin samalla monikultturisteja, ja käytännössä tukevat politiikkaa, joka on tuomassa länteen entistä paljon voimakkaampaa patriarkaattia. Tämä taas huonontaisi naisten asemaa merkittävästi. Jopa naisten asema ollaan valmiita uhraamaan, jos sillä voidaan käydä perivihollisen kimppuun.

Mikä tekee näennäisfeminismistä vaarallista on sama, mikä tekee näennäistieteestä vaarallista. Se esiintyy jonakin, jota se ei todellakaan ole, jonakin jolla on sananvaltaa, mainetta ja arvostusta. Pseudofeminismi pitää feminismin kunniakasta historiaa ja saavutuksia ominaan, ja puhuu feminismin nimissä. Monet uskovat tämän. Osan feministeistä ja muistakin ihmisistä ajatteluun kuuluu muilta omaksuttuja pseudofeministisiä osia, ilman syvempää pseudofeminististä "filosofiaa". Jos tämä filosofia näyttäytyisi kokonaisena ihmiselle, jolle se on entuudestaan vieras, hän torjuisi sen terveellä järjellään. Kulttien tavoin pseudofeminismiin voi kuitenkin ajautua pikku hiljaa, palanen kerrallaan. Meidän feministien tuleekin taistella pseudofeminismiä vastaan kuten tieteilijät taistelevat pseudotiedettä vastaan. Pseudofeminismi mädättää feminismin uljaan nimen ja tarkoituksen, ja uhkaa tuhota ne saavutukset, joiden puolesta feministit ovat taistelleet.

Luonnontieteilijät ovat onnistuneet ansiokkaasti erottautumaan näennäistieteestä. Näennäistietelijät kykenevät kyllä huijaamaan yksittäisiä ihmisiä, mutta eivät esimerkiksi poliittista järjestelmää- ainakaan kovin paljon. Humanististen tieteiden puolella asia onkin jo toinen, kunnollista rajanvetoa ei olla kaikilla aloilla tehty, ja siksi osa tutkimuksesta ei täytä tieteen tunnusmerkkejä. Seuraukset ovat vakavimmillaan koko yhteiskuntaa romuttavia.

Feminismi ei ole tiede (vaikka pseudofeminismi yrittää toisinaan olla sitäkin!), mutta feministien täytyy tehdä samanlainen rajanveto oikeaan ja näennäiseen, kuin luonnontietelijät tekevät, jotta välttäisimme humanistien virheet. Rajanveto on teoriassa hyvinkin yksinkertainen: feminismi pyrkii tasa-arvoon, sekä pohjimmiltaan että toteutukseltaan. Mies ei ole vastustaja vaan kumppani, jonka kanssa tämä tavoite toteutuu. Ei riitä, että joku väittää pyrkivänsä tasa-arvoon, kuten ei myöskään riitä, että joku väittää motiiveitaan tieteellisiksi. Toiminnan on käytännössä ohjattava maailman tilaa kohti tasa-arvoa, ja jos se ei ohjaa, jos se havaitaan virheelliseksi, sen täytyy olla muutettavissa. Myös feminismin täytyy olla "falsifioitavissa" ja kestää itseensä kohdistuva kritiikki ja kokeilujen epäsuotuisat tulokset.